”Nyt ale­taan rau­hot­tuun”, kir­joit­ti ys­tä­vä­ni vies­tis­sään. Hän tar­koit­ti, et­tä syk­syl­lä, kun luon­to val­mis­tau­tuu le­poon, on myös ih­mi­sen hyvä hil­jen­tää omaa kul­ku­aan.

Syk­sy tuo mie­leen elä­män ra­jal­li­suu­den ja läh­te­mi­sen. Luon­nos­sa vä­rit vä­he­ne­vät, mut­ta ei myö­häis­syk­sy­kään ole vä­ri­tön­tä. Rus­ke­an ja har­maan har­mo­ni­set sä­vyt tuo­vat mai­se­maan rau­haa.

Täl­lai­se­na hil­jais­ten vä­rien il­ta­na luin net­ti­vir­ras­ta sa­nat ”Tä­nään on ol­lut elä­mä­ni ras­kain päi­vä... On vai­kea kä­sit­tää, et­tei vel­jeä enää ole.” Olen tun­te­nut kir­joit­ta­jan ja hä­nen vel­jen­sä sil­loin, kun he oli­vat pie­niä poi­kia. Kun luin nuo nuo­ren mie­hen kir­joit­ta­mat sa­nat, muis­tui mie­lee­ni vä­läh­dyk­siä niis­tä muu­ta­mis­ta het­kis­tä, kun olin hoi­ta­mas­sa hei­tä hei­dän ko­to­naan. Muis­tois­sa­ni pie­ni käsi tart­tui mi­nua kä­des­tä ja poi­ka kat­soi pyy­tä­väs­ti: ”Tuu, men­nään leik­ki­mään.” Ja sit­ten me has­sut­te­lim­me van­hal­la pu­he­li­mel­la.

Teki mie­le­ni muis­taa per­het­tä, mut­ta en osan­nut. En ole heil­le enää tut­tu. Mut­ta ru­koi­lin heil­le voi­maa su­run päi­viin ja lä­hel­le ih­mi­siä, joil­la on loh­du­tus­ta.

* * *

”Juu­ri nyt suru on tosi vai­kea kes­tää, vai­kea hy­väk­syä, mik­si kävi näin”, sa­noi per­hee­näi­ti, kun kä­ve­lim­me pa­lan yh­tä mat­kaa ke­sä­seu­ro­jen ma­joi­tu­sa­lu­eel­la. Lem­pe­äs­ti, tus­kan­sa kes­kel­lä ra­kas­ta­en, hän pu­hui sis­kos­taan, jon­ka elä­män päi­vä­mää­rä tuli täy­teen kes­ken nuo­ruu­den. Hän pu­hui myös tai­vas­toi­vos­ta, sii­tä et­tä sis­kol­la on hyvä ol­la.

Kuun­te­lin nai­sen ker­to­maa. En voi­nut pois­taa hä­nen tus­kaan­sa, ei­kä oli­si ol­lut oi­kein edes yrit­tää loh­dut­taa su­rua pois. Hä­nel­lä oli nyt su­run ai­ka. Ha­la­sin hän­tä. Tä­män pie­nen het­ken voin ja­kaa hä­nen kans­saan. Toi­se­na het­ke­nä hä­nen vie­rel­lään on toi­nen kul­ki­ja, ys­tä­vän läm­min sana, aut­ta­vat kä­det. Näis­tä het­kis­tä tu­lee pol­ku, jos­ta myö­hem­min kat­so­es­sa voi eh­kä huo­ma­ta, mi­ten suru ja loh­du­tus ovat kul­ke­neet vie­re­tys­ten.

* * *

Vä­hän iäk­kääm­pi ys­tä­vä­ni oli kat­ta­nut il­ta­pa­la­pöy­dän, tee höy­ry­si. Hän, toi­nen ys­tä­vä­ni ja mie jut­te­lim­me kai­ken­lais­ta. Pöy­däs­sä is­tu­va pie­ni poi­ka kuun­te­li tai oli omis­sa aja­tuk­sis­saan ja söi Mum­min­sa kat­ta­mia il­ta­pa­la­herk­ku­ja. Tämä Mum­mi, van­hem­pi ys­tä­vä­ni, sa­noi: ”Joka ker­ta, kun läh­den ko­toa, käy mie­les­sä, et­tä en vält­tä­mät­tä tule tän­ne enää ta­kai­sin.”

Sa­nat py­säyt­ti­vät. Sa­noin, et­tä vaik­ka kuin­ka oli­si elä­mäs­sä koh­dan­nut läh­te­mi­siä, kuo­le­maan ei totu. ”Ei sii­hen totu, päin­vas­toin, se on yhä enem­män mys­tee­ri”, sa­noi ys­tä­vä. Niin, se et­tä maan­pääl­li­nen elä­mäm­me päät­tyy kuo­le­maan, on Ju­ma­lan sa­lai­suus, jon­ka tar­koi­tus­ta me ih­mi­set voim­me vain vä­hän ar­vail­la.

* * *

Sei­soin vas­ta­tus­ten ih­mi­sen kans­sa, joka oli usein ilah­dut­ta­nut mi­nua hy­myl­lään ja ter­veh­ti­mi­sel­lään. ”Mi­nul­la on pa­ran­tu­ma­ton syö­pä,” hän ker­toi. Kat­soin hän­tä, ei­kä mi­nul­la ol­lut sa­no­ja. Pa­ran­tu­ma­ton, en mel­kein us­kal­ta­nut kuul­la sitä sa­naa. Mut­ta hän us­kal­si sa­noa sen ää­neen. Hän ja hä­nen puo­li­son­sa ja lap­sen­sa elä­vät sen tie­don kans­sa joka päi­vä.

Pu­huim­me voi­ma­va­rois­ta ja sii­tä, et­tä em­me tie­dä ai­kaam­me em­me­kä läh­tö­jär­jes­tys­tä. Mie­tin hil­jaa, oli­sin­ko minä val­mis. Kun hy­väs­te­lim­me, lu­pa­sin muis­taa hän­tä. Toi­voin, et­tä myö­tä­e­lo ja loh­du­tus vä­lit­tyi­si­vät kä­siem­me kos­ke­tuk­ses­sa ja sa­nois­ta ”Ju­ma­lan rau­haan.”

* * *

Jo­kai­nen koh­taa­mam­me ih­mi­nen jät­tää mei­hin jäl­jen. Sa­nat, ää­ni, kat­se, kos­ke­tus. Mi­nuun­kin on jää­nyt jäl­kiä. Suu­res­sa vii­sau­des­saan Ju­ma­la on tar­koit­ta­nut niin, et­tä em­me tie­dä, mil­loin mat­kam­me täs­sä ajas­sa päät­tyy. Mi­ten hau­ras­ta elä­mä on­kaan, het­kes­sä kaik­ki voi ol­la toi­sin. Sil­ti on tur­va, jon­ka va­ras­sa saa elää, kun voi luot­taa Ju­ma­laan. Jo­kai­ses­ta päi­väs­tä saa aja­tel­la, et­tä se on hyvä päi­vä, se on mi­nul­le an­net­tu lah­ja.

Tu­lee mie­leen ne­tis­sä nä­ke­mä­ni afo­ris­mi, joka oli kir­joi­tet­tu di­a­lo­gin muo­toon.

– Yh­te­nä päi­vä­nä mei­dän pi­tää kuol­la.

– Kyl­lä, mut­ta kaik­ki­na mui­na päi­vä­nä mei­dän ei pidä.

Saan ol­la avoin nou­se­val­le päi­väl­le. Vaik­ka elä­mä on hau­ras, se on vä­ke­vien kä­sien kan­nat­te­le­ma.