"Niin se oli. Sil­loin ru­koil­tiin pal­jon isän­maan puo­les­ta, ja Ju­ma­la kuu­li ru­kouk­set ja var­je­li maa­ta.” Van­huk­sen kat­se on suo­ra ja var­ma, ko­ke­mus­ten kir­kas­ta­ma. Au­rin­gon sä­teet leik­ki­vät pir­tin ma­tol­la. Kir­ja­hyl­lys­sä on pal­jon las­ten, las­ten­las­ten ja las­ten­las­ten­las­ten ku­via. Kat­se hi­pai­see ku­va­ri­vis­töä, ja hil­jai­suus kät­kee si­sään­sä pal­jon muis­to­ja, ras­kai­ta ja ilon ke­ven­tä­miä.

”Mut­ta kuka ru­koi­lee enää isän­maan tai ke­nen­kään puo­les­ta? Kaik­ki ajat­te­le­vat vain omaa etu­aan.” Kat­see­seen on tul­lut ri­paus ah­dis­tus­ta ja pa­haa miel­tä. ”Sinä olet nuo­ri ih­mi­nen, ru­koi­let­ko sinä kos­kaan?”

Hy­mäh­dän aja­tuk­sel­le nuo­res­ta ih­mi­ses­tä, mut­ta jään miet­ti­mään ky­sy­mys­tä.

Kyl­lä minä ru­koi­len. Se ru­kous ei tai­da ol­la mo­nes­ti­kaan ulos­päin nä­ky­vää, ei edes it­sel­le tie­dos­tet­tua. On­nek­si ei tar­vit­se ol­la­kaan. On­nek­si on lu­vat­tu, et­tä Ju­ma­la tie­tää mei­dän tar­peem­me ja pie­nin­kin huo­kaus löy­tää pe­ril­le. Muis­tan, mi­ten oma äi­ti pu­hui kul­ta­mal­jas­ta, jo­hon ru­kouk­set koo­taan hel­mik­si Tai­vaan Isän sil­mien al­le. Oli mu­ka­va aja­tel­la lap­sen mie­lel­lä, et­tä siel­lä kau­niis­sa mal­jas­sa oli kasa hoh­ta­via val­koi­sia hel­miä, kaik­kia asi­oi­ta, mitä äi­ti mei­dän las­ten puo­les­ta Tai­vaan Isäl­le pu­he­li!

Minä olen myös ko­ke­nut, mi­ten Ju­ma­la kuu­lee ru­kouk­sen. Mon­ta ker­taa. Hän on an­ta­nut ah­dis­tuk­sen kes­kel­le voi­maa ja aut­ta­nut nä­ke­mään eteen­päin. Hän on tuo­nut vie­rel­le ih­mi­sen, sil­loin kun olen sitä tar­vin­nut. Hän ei ole an­ta­nut sel­lai­sia asi­oi­ta, mit­kä ei­vät ole ol­leet mi­nul­le tar­peel­li­sia. Hän ei ole eh­kä vas­tan­nut heti ja sil­lä ta­val­la kuin oli­sin odot­ta­nut. Mut­ta hän on­kin pal­jon vii­saam­pi kuin minä.

Muis­tan vuo­sien ta­kaa het­ken, kun olin jät­tä­nyt pie­nen lap­se­ni leik­kaus­sa­li­hoi­ta­jien sy­liin. Edes­sä oli vai­kea sy­dän­leik­kaus. Sa­mal­la kun jä­tin lap­se­ni, jä­tin myös vuo­sia kes­tä­neen huo­len ja ah­dis­tuk­sen. Sil­lä Ju­ma­la an­toi mi­nun tun­tea voi­mak­kaas­ti, et­tä mei­dän puo­les­ta ru­koil­tiin. Et­tä mo­net tu­tut, rak­kaat kä­det oli­vat ko­ti­seu­dul­la ris­tis­sä juu­ri tä­män lap­sen ja mei­dän puo­les­ta. En­ke­lit oli­vat lä­hel­lä.

Kan­nat­taa ru­koil­la. Olen mo­nes­ti tun­te­nut kii­tol­li­suut­ta sii­tä tie­dos­ta, et­tä Ju­ma­lal­le voi ker­toa niin ah­dis­tu­neen huo­kauk­sen kuin kii­tol­li­suu­den­kin. Et­tä hän ei ole hy­län­nyt, vaan on elä­väs­ti ole­mas­sa omas­sa ar­jes­sa pi­tä­mäs­sä meis­tä huol­ta. Sil­loin­kin, kun ar­jen kii­rees­sä ja to­hi­nas­sa em­me sitä muis­ta. On ai­het­ta ol­la myös kii­tol­li­nen sii­tä, et­tä hän edel­leen on las­ten­sa kans­sa ja tah­too var­jel­la maa­tam­me ja elä­mää tääl­lä.

Ja se kul­tai­nen mal­ja on vie­lä­kin Ju­ma­lan edes­sä ja hel­met siel­lä.