Me­rel­lä myrs­ky­ää joka päi­vä. Pu­nai­nen lip­pu lie­huu ran­nal­la, ei­kä ku­kaan mene ui­maan. Mut­ta se ei hait­taa mi­tään, sil­lä läm­min tuu­li tun­tuu puh­dis­ta­val­ta. Kii­rei­sen työ­put­ken, kaa­mok­sen ja pak­ka­sen jäl­keen juu­ri tämä on oi­ke­an­lais­ta ir­rot­tau­tu­mis­ta ar­jen ru­tii­neis­ta, läm­min au­rin­gon heh­ku ja kos­tea me­ri­tuu­li.

Mi­ten on mah­dol­lis­ta, et­tä minä olen tääl­lä? Minä, joka en ole kos­kaan ai­em­min käy­nyt kuin juu­ri ja juu­ri naa­pu­ri­maan ra­jan toi­sel­la puo­lel­la. Ai­kui­sen tyt­tö­ni kans­sa nau­ram­me, et­tä tääl­lä olem­me an­ta­mas­sa toi­sil­lem­me laa­tu­ai­kaa. äi­ti tyt­tä­rel­leen ja tyt­tö äi­dil­leen. Pu­hum­me ran­ta­ki­vil­lä, puu­tar­ho­jen var­jois­sa ja eni­ten il­lal­la ho­tel­li­huo­neen hä­mä­räs­sä, kun vii­mei­nen­kin va­lon­sä­de on ka­don­nut vuo­ren hui­pul­la.

Päi­vi­sin ih­met­te­lem­me, mi­ten hor­ten­sia voi ol­la kor­kea puu, mi­ten ki­vi­ai­dat pur­su­a­vat pe­lar­go­ni­oi­den kuk­kia ja tuu­hea li­mo­vii­ku­na tar­jo­aa var­jo­aan kuu­mas­sa au­rin­gon­pais­tees­sa. Muis­tan, kuin­ka oma äi­ti­ni vaa­li keit­ti­ön pöy­däl­lä kuk­ki­nut­ta ih­me­köyn­nös­tään. Tääl­lä nii­tä on joka puo­lel­la.

Joka päi­vä kä­ve­lem­me pal­jon, ka­pei­ta jal­ka­käy­tä­viä ylä- ja ala­mä­keen. Kii­pe­äm­me sa­to­ja por­tai­ta ja tut­kim­me puu­tar­ho­ja. Yl­hääl­lä vuo­ren­rin­teil­lä koh­taam­me pai­kal­li­sen ar­jen ja kat­se­lem­me alas laak­soi­hin ja kau­as me­rel­le. Em­me viih­dy si­säl­lä kau­pois­sa tai ho­tel­lis­sa. Ul­ko­na ole­mi­nen tun­tuu le­vol­ta, vaik­ka kii­pe­ä­mi­nen polt­taa keuh­ko­ja ja ve­tää poh­keet ki­reik­si. Le­pääm­me enem­män näin, kuin jos loi­koi­li­sim­me au­rin­gos­sa.

Ja sit­ten taas ih­met­te­len, mi­ten mi­nul­le an­net­tiin­kin täl­lai­nen mah­dol­li­suus le­poon!

Yh­te­nä il­ta­na as­tum­me var­joi­saan seu­ra­sa­liin. Tu­tut ter­veh­dys­sa­nat kai­ku­vat vas­taan:

– Ju­ma­lan ter­ve ja ter­ve­tu­loa!

Tun­tuu, et­tä per­he on ko­koon­tu­nut. Oman kau­ka­na ole­van ko­ti­sii­o­nin ko­dik­kuus löy­tyy tääl­tä­kin. Ou­dot ih­mi­set tun­tu­vat tu­tuil­ta jo pa­rin sa­nan jäl­keen. Al­ku­vir­si kuu­luu voi­mak­kaa­na var­mas­ti ulos ka­dul­le as­ti. Seu­ra­pu­hees­sa lu­va­taan us­koa kaik­ki syn­nit an­teek­si. Tun­tuu tur­val­li­sel­ta jat­kaa mat­kaa – tai­vaan Isä on lä­hel­lä.