Lap­si höy­he­nen­ke­vein as­ke­lin pi­ha­nur­mi­kol­la:

– Tai­vaan isä on ti­put­ta­nut tä­hän kuk­kia.

Heh­ku­vis­sa kas­vois­sa au­rin­gon läm­pö. Se, et­tä saa ol­la us­ko­mas­sa. Val­koi­ses­sa ham­mas­ri­vis­tös­sä on auk­ko, mut­ta lap­sen hymy on roh­kea ja kat­se var­ma.

* * *

– Ju­ma­lan rau­haa rin­nas­san­sa ken kan­taa maas­sa kuo­le­man, on on­nel­li­nen kul­keis­san­sa maan vie­raan poik­ki tai­vaa­seen…

Si­ni­sel­lä tai­vaal­la lau­la­van lei­vo­sen he­leä ää­ni ei pei­ty ko­va­ää­ni­sis­tä kai­ku­van lau­lun al­le. Au­rin­gon läm­pö kas­voil­la ja sy­dä­mes­sä val­koi­sen telt­ta­kan­kaan puh­taus.

* * *

Lat­ti­al­la vie­rek­käin jal­ka­ri­vis­tö, ly­hy­em­piä ja pi­tem­piä jal­ko­ja, le­vol­li­sia ja rau­hat­to­mia jal­ko­ja. Osa suo­ri­na, osa kou­kis­tet­tui­na, osa iloi­ses­ti si­kin­so­kin. Ym­pä­ril­lä vil­kas pu­heen­so­ri­na, vas­ta­lei­vo­tun pul­lan tuok­su tä­pö­täy­des­sä asun­nos­sa.

– Ju­ma­lan ter­ve, kiva näh­dä si­nu­a­kin, mi­ten me­nee?

* * *

Mut­ta mis­tä tu­li­vat kyl­mät tuu­let, jot­ka pa­lel­lut­ti­vat ke­sä­nur­mi­kon kuk­ka­set? Mik­si kas­voil­ta ka­to­si au­rin­gon heh­ku? Mik­si ys­tä­vän tuki al­koi tun­tua hol­ho­a­mi­sel­ta? Nöy­ryys vaih­tui var­maan tie­toon. Lap­si hau­dat­tiin kai­ken ko­ke­mi­sen poh­jat­to­maan tar­pee­seen. Po­lus­ta tuli lii­an ah­das kul­kea.

Tämä ai­ka on luo­pu­mi­sen ai­kaa. It­se­kes­kei­sel­le ja it­se­riit­toi­sel­le ih­mi­sel­le op­pi Ju­ma­las­ta ja Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta on ai­kan­sa elä­nyt­tä, van­haan ai­kaan kuu­lu­vaa. Sana syn­ti ha­lut­tai­siin ny­ky­maa­il­mas­ta pois­taa tar­peet­to­ma­na ja van­ha­nai­kai­se­na. Nyt on tär­ke­ää saa­da ra­joi­tuk­set­ta to­teut­taa it­se­ään.

Mut­ta sitä mie­tin, mi­ten us­kos­ta luo­pu­nut pys­tyy täyt­tä­mään si­sim­pään jää­neen tyh­jyy­den? Kun koko elet­ty elä­mä on täyn­nä on­nel­li­sia muis­to­ja, en us­ko, et­tä nii­tä oli­si help­po ros­ka­ta.

Kun oman­tun­non ää­ni on si­sim­mäs­tä vai­en­net­tu, on help­po läh­teä lau­man mu­ka­na ja aja­tel­la, et­tä näin­hän kaik­ki elä­vät tätä elä­mää. Sil­loin en­ti­nen koti näyt­täy­tyy ah­taa­na ha­ko­ma­ja­na yrt­ti­tar­has­sa, ku­ten Raa­mat­tu asi­an il­mai­see. Kiel­to­jen ja kont­rol­lin tyys­si­ja­na. Sil­loin on myös help­po nous­ta syyt­tä­jien bar­ri­ka­deil­le.

Mut­ta, mi­ten muis­tot voi vai­en­taa?

”Muis­tat­ko ne ajat men­neet

kun sä ar­most’ iloit­sit,

jol­loin syn­ti­siä töi­täs

ar­mon vir­taan upo­tit?”

* * *

– Ra­kas­tat­te­ko mi­nua enää? Ra­kas­tat­te­ko, kun va­lit­sin toi­sin?

Hän ha­lu­aa pi­tää kiin­ni rak­kau­des­ta, sil­lä se tuo loh­tua, kun kyl­mät tuu­let jät­ti­vät rin­taan tyh­jyy­den, joka hi­taas­ti täyt­tyy. Läm­pö ja tur­val­li­suus, joi­ta hän us­ko­vai­se­na koki, ovat ka­don­neet. Ei hä­nel­lä tai­da ol­la help­poa it­sel­lään­kään.

Mut­ta ei tar­vit­se pe­lä­tä sitä, et­tä rak­kaus lop­pui­si. Se on rak­kaut­ta, joka te­kee ki­pe­ää, mut­ta se ei lak­kaa kos­kaan. Sil­lä vain ru­kous ja rak­kaus voi­vat näyt­tää tien ta­kai­sin.

* * *

Suru luo­pu­nees­ta lä­hei­ses­tä ei kos­kaan väis­ty, mut­ta ja­ka­mal­la tois­ten kans­sa se hel­pot­tuu. Sana, joka kuu­luu seu­rois­sa, tu­lee lä­hel­le loh­dut­ta­va­na. Ja Ju­ma­lal­la on vara an­taa saat­ta­ja ihan lä­hel­le­kin:

– Tämä ai­ka ko­et­te­lee mei­tä. Su­rua on mo­nel­la per­heel­lä. Em­me ole ai­no­at... Tun­tuu, et­tä lu­jem­min vain ha­lu­ai­si it­se tart­tua Ju­ma­lan val­ta­kun­nan sa­naan kiin­ni. Ja val­ta­kun­ta tun­tuu en­tis­tä rak­kaam­mal­ta…

Vie­lä­kin on mah­dol­li­suus pa­la­ta ko­tiin.