Olen kir­joit­ta­nut pa­ris­sa vii­mei­ses­sä blo­gi­teks­tis­sä va­ka­vis­ta asi­ois­ta. Nyt pää­tin kir­joit­taa toi­sen­lais­ta, ke­vyt­tä ja ilois­ta teks­tiä. Yh­te­nä il­ta­na yri­tin yh­den­lais­ta, sii­tä ei vain tul­lut mi­tään. Toi­se­na il­ta­na vaih­doin ai­het­ta yh­tä hei­koin tu­lok­sin.

Sit­ten tuli tämä viik­ko ja tuli vies­te­jä ys­tä­vil­tä, tuli pu­he­lin­soit­to­ja lä­hei­sil­tä ih­mi­sil­tä. Yh­te­nä il­ta­na is­tuin sam­mu­te­tus­sa au­tos­sa pit­kään ja kat­se­lin ko­din sy­ty­tet­ty­jä va­lo­ja. Mie­tin, kuin­ka mo­nen­kir­ja­vaa elä­mä on. Mi­ten pal­jon eri­lai­sia vi­vah­tei­ta omaan ta­sai­sel­ta tun­tu­nee­seen ar­keen on vii­me ai­koi­na an­net­tu.

Yh­te­nä päi­vä­nä kuu­lin vies­tin oras­ta­vas­ta uu­des­ta elä­mäs­tä. Seu­raa­vas­sa het­kes­sä tuli su­ru­vies­ti: pit­kä­ai­kai­nen ra­kas ys­tä­vä oli siir­ty­nyt ra­jan taak­se. Toi­nen tu­lee, toi­nen läh­tee, ku­kaan ei jää tän­ne py­sy­väs­ti, vaik­ka ar­jen hek­ti­syy­des­sä tuo tie­to jää taka-alal­le.

Yh­te­nä päi­vä­nä ihas­te­lin ku­va­vies­tis­sä nä­ky­viä lap­su­kai­sia ja hei­dän tem­pauk­si­aan. Sa­ma­na il­ta­na loh­du­tin it­ke­vää tyt­tö­ä­ni, jon­ka ys­tä­väl­lä oli to­det­tu va­ka­va sai­raus. Sen per­heen elä­mä oli py­säh­ty­nyt, ka­ven­tu­nut ohu­ek­si yh­den sa­nan ko­koi­sek­si to­tuu­dek­si. On­nek­si tuo­hon­kin het­keen jää yk­si ok­sa, mi­hin hä­däs­sä voi tart­tua, ru­kous. Päi­vien ku­lu­es­sa löy­tyy vie­lä uu­si­a­kin ok­sia, löy­tyy toi­vo, löy­tyy us­ko huo­mi­seen, ja löy­tyy myös tu­ki­ver­kon iso mer­ki­tys. Mut­ta kes­tää pit­kään, en­nen kuin ta­val­li­nen ar­ki voi pa­la­ta, pa­laa­ko kos­kaan sa­man­lai­se­na. Huo­len ol­les­sa pääl­lä tun­tuu mah­dot­to­mal­ta us­koa, et­tä ta­val­li­nen ar­ki kos­kaan pa­laa.

Aje­lin lu­mis­ta tie­tä koh­ti ko­tia, kun lä­hei­nen ih­mi­nen soit­ti. Kuun­te­lin en­sim­mäi­set hil­jai­set sa­nat. Kyl­mä hii­pi pit­kin sel­kää. Taas­ko täl­lai­nen vies­ti? Mik­si nyt? Mik­si hä­nel­le? Ei­kö nämä oli­si jo riit­tä­neet? Kun sa­no­ja ei tah­to­nut löy­tyä, jäl­jel­le jäi vain yh­tei­nen hil­jai­nen to­te­a­mus: Mei­dän elä­mäm­me on on­nek­si Ju­ma­lan kä­sis­sä. Hän an­taa loh­dun, ja jos hän kul­jet­taa ras­kai­ta tei­tä, hän an­taa myös voi­man. Hä­nen kä­sis­sään on myös huo­mi­nen. Jos hän tah­too, me saam­me sen.

Hil­jai­sel­la pi­ha­maal­la kat­se­lin mi­nul­le rak­kai­den ih­mis­ten liik­ku­mis­ta si­säl­lä. Mie­tin, mi­ten ly­hyt het­ki saat­taa muut­taa pal­jon. Mi­ten on­nel­li­nen saan ol­la, et­tä mi­nun tur­va­ni ei ole pel­käs­tään tuos­sa kai­kes­sa edes­sä­ni nä­ky­väs­sä, vaan et­tä me kaik­ki saam­me ol­la Ju­ma­lan tur­vas­sa. Hän tie­tää mei­dän elä­mäm­me ja voi­miem­me mää­rän.

Mi­nun piti kir­joit­taa iloi­sis­ta asi­ois­ta, mut­ta ei syn­ty­nyt­kään ke­ve­ää teks­tiä. Tun­tuu, et­tä tar­vit­sin nyt täl­lais­ta, sain pu­ret­tua ko­ke­muk­si­a­ni tä­hän kir­joi­tuk­seen. Jos­pa täl­lä oli­si si­nul­le­kin jo­ta­kin an­net­ta­vaa, hyvä lu­ki­ja­ni. Toi­von niin.