Tun­nen nuo kas­vot niin hy­vin, et­tä tie­dän, mitä on tu­los­sa. Hymy al­kaa ai­na sil­mä­kul­mis­ta, siir­tyy sit­ten sil­miin. Kat­se koh­dis­tuu mi­nuun, ja suu­pie­liin tu­lee eloa. Vie­lä­kin saan het­ken odot­taa. Mut­ta olen op­pi­nut, et­tä ai­na kan­nat­taa odot­taa. Jos kär­si­mät­tö­mä­nä eh­din ky­sy­mään, mitä nyt, asi­an ulos­tu­lo vain vii­väs­tyy. Ja minä malt­ta­ma­ton ha­lu­an eh­dot­to­mas­ti kuul­la nuo aja­tuk­set, sil­lä ne ovat ai­na kuu­le­mi­sen ar­voi­sia.

Täs­sä ajas­sa pär­jää pu­hu­mi­sen tai­doil­la. Pu­heil­mai­sua ope­te­taan jo pe­rus­kou­lus­ta läh­tien. Ar­ti­ku­loin­tia har­joi­tel­laan ja suul­li­sil­la esi­tyk­sil­lä ha­lu­taan pois­taa esiin­ty­mis­ti­lan­teen jän­ni­tys­tä. Ko­to­na jo ihan pie­nil­le lap­sil­le pai­no­te­taan: Sinä voit ai­na ker­toa, mikä si­nua vai­vaa. Pa­hal­la mie­lel­lä ole­val­le­han se ei ai­na ole help­poa! So­si­aa­li­ses­sa me­di­as­sa nä­ky­vyyt­tä saa se, joka ak­tii­vi­ses­ti ker­too nä­ke­myk­sis­tään ja ko­ke­muk­sis­taan. Tämä ai­ka on roh­kei­den esiin­ty­jien ai­kaa.

On hyvä asia, et­tä lä­hi­suh­teis­sa ko­ros­te­taan pu­hu­mi­sen tär­keyt­tä. On to­del­la tär­ke­ää, et­tä nuo­ret pa­rit jo seu­rus­te­lu­ai­ka­na pu­hui­si­vat pal­jon, kos­ka sil­loin toi­sen ar­vo­maa­il­ma, tun­teet ja tar­peet avau­tu­vat toi­sel­le. Tu­lee tie­to ja ym­mär­rys, olem­me­ko toi­sil­lem­me oi­kei­ta ih­mi­siä rin­nal­la kul­ki­joik­si. Kyky kä­si­tel­lä vai­kei­ta asi­oi­ta vah­vis­taa yh­teen­kuu­lu­vai­suu­den tun­net­ta.

Mut­ta kaik­ki ei­vät ole pu­hu­via ih­mi­siä. Pu­hu­mat­to­mia on myös heis­sä, jot­ka pu­hu­vat pal­jon. Sel­lai­sia, jot­ka ei­vät kos­kaan oi­ke­as­ti ra­o­ta omaa si­sin­tään. On lä­him­mäi­siä, joi­den on val­ta­van vai­kea pu­hua omis­ta tun­teis­taan. Toi­vot­ta­vas­ti osaam­me an­taa ti­laa myös heil­le. Mon­ta ker­taa on­kin niin, et­tä hil­jai­ses­ta ja si­sään­päin kään­ty­nees­tä ih­mi­ses­tä löy­tyy ai­doin kuun­te­li­ja.

Raa­ma­tus­sa pu­hu­taan myös pu­hu­mi­ses­ta ja vai­ke­ne­mi­ses­ta. Syyt­tä­jien edes­sä Jee­sus vai­ke­ni. ”On ai­ka pu­hua ja ai­ka ol­la vai­ti.” Vai­ke­ne­mi­sen ke­ho­tuk­sel­la ha­lu­taan opet­taa lä­him­mäi­sen kun­ni­oi­tus­ta. On vai­kea pu­hua ja kuun­nel­la yh­tä ai­kaa. Yk­si­lö­kes­kei­ses­sä ajat­te­lu­ta­vas­sa toi­sen ih­mi­sen hil­jai­sel­le ja nöy­räl­le huo­mi­oo­not­ta­mi­sel­le ei tah­do löy­tyä si­jaa.

Hil­jai­sen ih­mi­sen rin­nal­la olen op­pi­nut ra­kas­ta­maan hil­jai­suut­ta. Olo­ti­laa, jos­sa ei tar­vit­se täyt­tää pit­ki­ä­kään hil­jai­sia het­kiä tur­hal­la ju­tus­te­lul­la. Ai­na tie­dän myös sen, et­tä tu­len kuul­luk­si, kun kuu­li­jaa tar­vit­sen. Olen myös op­pi­nut sen, et­tä toi­ses­ta vä­lit­tä­mi­nen ja huo­mi­o­no­soi­tuk­set ei­vät tar­vit­se sa­no­ja. Kos­ke­tus ja sil­miin kat­so­mi­nen mer­kit­se­vät enem­män kuin tu­hat sa­naa. Ja tär­keim­mäl­le asi­al­le, an­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­mil­le, sa­nat ei­vät ole hu­kas­sa.