– Ei ol­lut vie­lä läh­tö­ai­ka.

– Ei ol­lut.

– Ne au­tot il­mes­tyi­vät vas­taan rin­nak­kain nyp­py­län ta­kaa. Ei ol­lut ai­kaa miet­tiä, piti vain toi­mia. No­pe­al­la ra­tin­liik­keel­lä sain kier­ret­tyä bus­si­py­sä­kin kaut­ta ohi. Pait­si…

– Pait­si?

– Ei sii­nä ole mi­tään bus­si­py­säk­kiä. Mon­ta ker­taa olen jäl­keen­päin tar­kis­ta­nut pai­kan, sen kel­tai­sen ta­lon, hak­kuu­au­ke­at, ei sii­nä ole bus­si­py­säk­kiä.

Olin pe­ruut­ta­mas­sa au­toa tal­lis­ta, kun näin vi­lah­duk­sen. Vaik­ka ajat­te­lin, et­tä se ei mi­ten­kään voi ol­la mah­dol­lis­ta, nou­sin kui­ten­kin au­tos­ta ja kier­sin sen taak­se. Kun tä­ri­se­vin pol­vin pu­ris­tin iloi­ses­ti hih­ku­vaa las­ta sy­lis­sä­ni, mie­tin nä­ke­mää­ni vi­lah­dus­ta. Kat­soin sitä ai­no­aa ra­koa, mis­tä oli­sin saat­ta­nut näh­dä lap­sen tu­lon pai­kal­le ja to­te­sin: tai­sin näh­dä suo­je­lu­sen­ke­lin sii­ven vi­lah­duk­sen.

Jos­kus Ju­ma­lan tah­to on toi­sen­lai­nen. Sil­loin elä­män mat­kal­le on tul­lut pää­te­pis­te, on tul­lut läh­tö­ai­ka. Lä­hei­sen kuo­le­ma on omai­sil­le ää­ret­tö­män ras­kas het­ki. Kun se ta­pah­tuu yh­täk­kiä, ar­vaa­mat­ta, se re­pii ar­jen ar­mot­to­mas­ti rik­ki ja jät­tää jäl­keen­sä loh­dut­to­man ikä­vän. Kun­pa sii­nä het­kes­sä sai­si ko­kea en­ke­lin kos­ke­tuk­sen, sil­lä ai­noa to­del­li­nen loh­tu on Ju­ma­lan tur­van tuo­ma loh­tu. Lap­sen kuo­le­mas­sa on ai­na lä­hel­lä en­ke­lin kos­ke­tus ja tai­vas­loh­tu. Lap­si us­koo tur­val­li­ses­ti. Lap­sen us­ko tuo us­ko­vai­sel­le tur­val­li­suu­den koko elä­män kes­tä­vään mat­kaan, sil­lä se pi­tää si­säl­lään tai­vas­toi­von.

Lap­sen us­ko on läs­nä sil­loin­kin, kun vä­sy­nyt van­hus odot­taa pois­pää­syä. Sen saim­me ker­ran ko­kea hy­vin voi­mak­kaas­ti. Me­nim­me ar­kail­len sai­raa­laan, kun lä­hei­set oli­vat pyy­tä­neet mei­tä tu­le­maan. Van­hus le­pä­si rau­hal­li­ses­ti ei­kä näyt­tä­nyt enää ta­ju­a­van ym­pä­ris­tös­tä juu­ri mi­tään. Kun me­nin vuo­teen vie­rel­le, sil­mät rä­väh­ti­vät het­kek­si au­ki ja näyt­ti­vät tun­nis­ta­van mi­nut. Vaik­ka omais­ten läs­nä­o­lo toi ar­kuut­ta, ha­lu­sin vas­ta­ta noi­den sil­mien pyyn­töön ja siu­na­ta tu­tul­la, loh­dul­li­sel­la evan­ke­liu­mil­la tätä van­hus­ta. Het­ki kos­ket­ti sy­väl­tä, var­sin­kin, kun it­se oli ko­ke­nut voi­mak­kaas­ti oman us­kon heik­kout­ta. Vie­lä enem­män lii­kut­ti ti­lan­teen jat­ko. Lau­loim­me van­huk­sel­le tu­tun Sii­o­nin lau­lun. Vaik­ka oli näyt­tä­nyt sil­tä, et­tä hän oli vai­pu­nut jäl­leen unen­hor­rok­seen, huu­let al­koi­vat yh­täk­kiä liik­kua. Hän lau­loi ää­net­tö­mäs­ti mu­ka­na:

"Nyt ko­dis­ta lau­lun mä lau­lan,

jos­sa ikui­sen asun­non saan.

Siell kaik­kien py­hien kans­sa,

saan le­vä­tä vai­vois­ta maan."