Il­ta on vaih­tu­nut yök­si ja kä­te­ni me­ne­vät ris­tiin. Minä olen tosi sur­kea ru­koi­li­ja, mut­ta on­nek­si sinä tie­dät mi­nun asi­a­ni jo en­nen kuin eh­din it­se löy­tää niil­le oi­kei­ta sa­no­ja. Olen ol­lut niin kiu­sauk­sis­sa ja epäi­lyk­sis­sä. Ihan si­tä­kin olen epäil­lyt, et­tä olen­ko enää ol­len­kaan oi­ke­al­la pai­kal­la, kun tun­tuu, et­tä kul­jen sii­nä pi­me­äs­sä laak­sos­sa, jos­ta pu­hu­taan psal­mis­sa. Jäin muis­te­le­maan tuo­ta raa­ma­tun­koh­taa ja ai­van hät­käh­din huo­ma­tes­sa­ni, mi­ten iha­nas­ti se jat­kuu: En minä pel­käi­si mi­tään pa­haa, sil­lä sinä olet mi­nun kans­sa­ni, si­nun vit­sa­si ja sau­va­si mi­nua joh­dat­ta­vat.

Sinä loh­du­tat mi­nua, sinä joh­da­tat mi­nua. Au­ta ai­na nä­ke­mään apu­si, et­tä en ek­syi­si ajat­te­le­maan, et­tä tämä laak­so on lo­pu­ton ja lä­pi­pää­se­mä­tön. Au­ta mi­nua huo­maa­maan, et­tä tääl­lä­kin on rin­nal­la kul­ki­joi­ta, joi­den avul­la pys­tyn taas kat­so­maan eteen­päin ja tart­tu­maan lu­pauk­sen sa­noi­hi­si: Minä nos­tan, minä kan­nan ja minä vien pe­ril­le.

Au­ta ym­mär­tä­mään, et­tä tämä oma kuor­ma­ni on juu­ri sel­lai­nen, jon­ka sinä vii­sau­des­sa­si olet mi­nul­le an­ta­nut. Au­ta tart­tu­maan nii­hin loh­dut­ta­viin sa­noi­hi­si, jois­sa ker­roit, et­tä mi­nun jo­kai­nen päi­vä­ni on ol­lut si­nun tie­dos­sa­si jo en­nen kuin syn­nyin tä­hän maa­il­maan. Sinä tie­dät jo­kai­sen täh­den tai­vaal­la ja pi­dät huo­len var­pu­ses­ta­kin. Pi­dät sinä huo­len mi­nus­ta ja rak­kais­ta­ni­kin!

Ja huo­men­na, jos päi­vä on täyn­nä va­loa ja iloa, älä an­na mi­nun unoh­taa sil­loin­kaan, mis­tä kaik­ki hyvä tu­lee! älä an­na kas­vaa lii­an tie­tä­väk­si ja lii­an vah­vak­si. Pidä pie­ne­nä, lap­sen pai­kal­la, sil­lä lap­si ei ky­see­na­lais­ta ei­kä epäi­le. Lap­si vain us­koo ja luot­taa. Var­je­le syn­nis­tä, ja kun lan­ke­an, au­ta ky­se­le­mään evan­ke­liu­mi­si puh­dis­ta­vaa sa­naa. Sil­lä vain syn­ti vie us­kon ja saas­tut­taa sy­dä­men ja mie­len.

Var­je­le rak­kai­ta­ni! Nii­tä­kin, jot­ka ei­vät var­je­lus­ta­si enää ym­mär­rä ha­lu­ta. Minä tie­dän, et­tä kaik­ki hä­täi­set huo­kauk­set­kin hei­dän puo­les­taan ovat tar­kas­ti si­nun tal­les­sa­si. älä lak­kaa kut­su­mas­ta hei­tä ta­kai­sin.

älä­kä an­na mi­nun mil­loin­kaan unoh­taa, mik­si us­kon. Sinä an­nat elä­mää­ni tur­van ja poh­jan. En­nen kaik­kea sinä an­nat pää­mää­rän, joka odot­taa mi­nua: tai­vaan ko­din. Sin­ne olen saa­nut näh­dä mo­nen rak­kaan ih­mi­sen kur­kot­ta­van ja rau­hal­li­ses­ti pää­se­vän. Ei­kö ole ai­het­ta pal­jos­ta kiit­tää!

Ja nyt vä­sy­nee­nä ha­lu­an sa­noa niin kuin yk­si pie­ni us­kon esi­ku­va ker­ran sa­noi: "En pel­kää nuk­kua, kun Tai­vaan Isä val­voo kui­ten­kin!"