Po­lun al­ku oli ou­to. Tal­vi­set hak­kuut oli­vat rii­su­neet tu­tun mai­se­man ka­ruk­si au­ki­ok­si. Mut­ta po­lun pää löy­tyi kui­ten­kin. Kat­se piti kui­ten­kin pi­tää tiu­kas­ti maas­sa, jot­ta pys­tyi väis­te­le­mään hak­kuu­jät­tei­tä. Po­lun haa­rau­mas­sa ole­va mo­ni­lat­vai­nen män­ty oli jä­tet­ty pai­koil­leen. Se tör­röt­ti yk­si­näi­se­nä au­ke­an kes­kel­lä. Lin­nun­lau­lu­puus­sa he­läh­ti nyt­kin lau­lu­ras­taan vi­hel­lys.

Olin läh­te­nyt yk­si­näi­sel­le ret­kel­le­ni niin kuin mon­ta ker­taa ai­kai­sem­min­kin vuo­sien mit­taan. Luon­non kes­kel­lä ris­ti­rii­tai­set ja ras­kaat­kin aja­tuk­set oli­vat mo­nes­ti löy­tä­neet rau­hal­li­sen uo­man. En pys­ty­nyt miet­ti­mään nyt­kään laa­jo­ja ko­ko­nai­suuk­sia, aja­tus­ten vir­ta kul­ki hy­vin ka­pe­al­la po­lul­la.

Pol­ku su­kel­si vii­mein tut­tuun met­sään. Kir­kas pais­te jäi pui­den var­joon, ja sil­mät va­pau­tui­vat kat­se­le­maan ym­pä­ril­le. Yh­den män­nyn juu­rel­la oli kasa kaar­nan­pa­lo­ja. Rii­sut­tu män­ty! Har­maas­sa jo ke­lou­tu­nees­sa run­gos­sa oli ro­so­ja, alim­mat ok­sat roik­kui­vat alas­päin. Ylim­mät kur­kot­ti­vat koh­ti tai­vas­ta. Tuo kelo sei­soi­si pai­kal­laan kau­an ai­kaa sen­kin jäl­keen, kun vii­mei­nen­kin kaar­nan­pa­la maas­sa oli­si la­hon­nut. Mie­tin, voi­si­ko tuo puu ku­va­ta Ju­ma­lan työ­tä lap­ses­saan? Ko­et­te­le­muk­set ovat rii­su­mas­sa pal­jos­ta tur­has­ta, et­tä ok­sat jak­sai­si­vat ku­rot­tua koh­ti tai­vas­ta. Mut­ta jä­reä, tuul­ta ja pak­kas­ta uh­maa­va run­ko ei tun­tu­nut so­pi­van ai­na­kaan omaan it­seen, kau­ka­na sii­tä!

”Mik­si mi­nul­le an­ne­taan niin pal­jon vai­keuk­sia, li­sää ja li­sää. Mitä minä olen teh­nyt, et­tä jou­dun kaik­ki ot­ta­maan vas­taan?” Us­ko käy hei­kok­si näi­den ky­sy­mys­ten kes­kel­lä. Ja vas­taa­jan huu­lil­le ei tah­do löy­tyä loh­dut­ta­via sa­no­ja. Näi­nä päi­vi­nä on kuun­nel­tu pal­jon tut­tua virt­tä: "Hy­vyy­den voi­man ih­meel­li­seen suo­jaan, olem­me kaik­ki hil­jaa kät­ke­tyt…" (Vk. 600.) Kir­joit­ta­ja odot­ti so­dan kes­kel­lä van­git­tu­na var­maa koh­ta­lo­aan, te­loi­tus­ta, ja kui­ten­kin us­koi, et­tä "il­las­ta aa­muun kans­sam­me on Luo­ja. Hä­nel­tä saam­me huo­mis­päi­vän­kin".

Pol­ku nou­si vaa­raan. Kä­ve­le­mi­nen nos­ti sy­ket­tä ja hien pin­taan. En väsy kos­kaan kat­se­le­maan ko­ti­seu­tu­ni kau­nis­ta jär­vi­mai­se­maa yl­hääl­tä vaa­ras­ta. Met­sien kes­kel­lä jos­sa­kin oli pie­ni ko­tim­me ja sen vie­lä pie­nem­mät asuk­kaat. Olem­me suu­ren luo­mis­työn kes­kel­lä ai­van mi­tät­tö­miä. Ja kui­ten­kin Ju­ma­la pi­tää meis­tä huo­len, jo­kai­ses­ta. Hän ha­lu­aa an­taa meil­le saat­ta­jia mat­kan vai­kei­siin het­kiin. Muis­te­lin juu­ri käy­mää­ni pu­he­lin­kes­kus­te­lua ja loh­dut­ta­via sa­no­ja: ”Em­me vält­tä­mät­tä kos­kaan saa tie­tää, mik­si mei­tä ko­e­tel­laan, mut­ta mi­nua on ai­na­kin loh­dut­ta­nut ker­ran kuu­le­ma­ni sa­nat: kun tar­hu­ri hoi­taa vii­ni­puu­taan, se on sil­loin kaik­kein lä­him­pä­nä sitä.”