Is­tun soh­van nur­kas­sa ja neu­lon la­pa­sia. Pu­he­lin vie­res­sä ole­val­la pöy­däl­lä piip­paa vies­tin mer­kik­si. Muu­ta­man vies­tin­vaih­don jäl­keen py­säh­dyn tui­jot­ta­maan mus­ta­val­ko­rai­tai­sia la­pa­sia, mel­kein val­mii­ta. Ih­met­te­len, et­tä mik­si­hän olen noi­ta neu­lo­mas­sa. Ne ovat jo nel­jän­net la­pa­set, joi­ta il­tai­sin olen ah­ke­ras­ti pis­tel­lyt tu­le­maan.

Mik­si ih­mees­sä neu­lon la­pa­sia, vaik­ka voi­sin is­tua näp­päi­mis­tön ää­res­sä ja kir­joit­taa, kun se on kui­ten­kin ol­lut pääl­lim­mäi­nen haa­ve jo vuo­si­kym­me­net. Kir­joit­taa… Su­kel­taa sy­väl­le ta­ri­naan, an­taa sen vie­dä men­nes­sään. Ku­kaan ei ole edes il­moit­ta­nut mi­nul­le, et­tä tar­vit­see la­pa­sia. No eh­kä nuo so­pi­si­vat Ei­nol­le tai Nii­lol­le tai Mar­kuk­sel­le tai Alek­sil­le. Jos joku las­ten­lap­sis­ta sat­tui­si tar­vit­se­maan…

Aja­tuk­set pa­laa­vat äs­kei­seen vies­tit­te­lyyn ys­tä­vän kans­sa:

”Ei ole ol­lut kir­joi­tus­ke­le­jä...”

”Kir­joi­tus­ke­lit tu­le­vat kir­joit­ta­mal­la...”

Mik­si en kir­joi­ta? Sik­si, kun ha­lu­an ol­la täy­sil­lä läs­nä vie­lä näi­den nuo­rim­mais­ten­kin elä­mäs­sä. (Vaik­ka he hui­te­le­vat har­ras­tuk­sis­saan, viih­ty­vät omis­sa huo­neis­saan tai ka­ve­rei­den kans­sa.) Sik­si, et­tä ha­lu­an ol­la läs­nä puo­li­sol­le­ni. (Vaik­ka se lu­kee leh­te­ään, surf­fai­lee Net­ti­au­tos­sa ja Tori.fi:ssä tai hei­luu moot­to­ri­sa­han kans­sa hal­ko­hom­mis­sa.) Sik­si, et­tä ai­kaa on ku­lu­nut sen miet­ti­mi­seen, mi­ten­kä­hän tuol­la ja siel­lä ole­vat lap­set ovat elä­mäs­sään pär­jäil­leet. (Vaik­ka pär­jää­vät­hän ne il­man äi­ti­kul­lan huo­leh­ti­mi­si­a­kin!) Sik­si en ole kir­joit­ta­nut, vaik­ka mie­li on ol­lut le­vo­ton ja kä­det syy­hyn­neet ky­nän ja pa­pe­rin puo­leen.

Elim­me vie­lä ison po­ru­kan ai­kaa, kun olim­me mie­he­ni kans­sa äi­dit ja isät -kurs­sil­la. Siel­lä an­net­tiin puo­li­soil­le teh­tä­väk­si ker­toa omas­ta kump­pa­nis­taan. Mie­he­ni aloit­ti ku­vauk­sen: ”Vai­mol­le yk­kö­sa­sia elä­mäs­sä on per­he, toi­sek­si tär­kein asia on per­he, kol­man­nek­si tär­kein asia on per­he… No, eh­kä nel­jän­te­nä tu­lee oma jak­sa­mi­nen." Se tun­tui sil­loin louk­kaa­val­ta, vaik­ka hä­nen pu­heen­vuo­ron­sa jat­ko oli­kin iha­na. Mut­ta se pani myös ajat­te­le­maan. Elän­kö minä elä­mää­ni vain tois­ten kaut­ta? Mi­hin ovat jää­neet omat haa­veet ja nii­den to­teut­ta­mi­nen?

Muis­te­len yh­tä pap­paa, joka oli le­vo­ton, kun ja­lat ei­vät enää kan­nat­ta­neet niin pal­joa, et­tä oli­si pääs­syt kel­la­rin vers­taa­seen jat­ka­maan kau­an sit­ten kes­ken jää­nei­tä tuo­hi­töi­tään. Tai mum­moa, joka haa­vei­li vie­lä jos­kus neu­lo­van­sa nel­jän lan­gan nor­ja­lais­neu­leen. Niil­lä ni­vel­rik­koi­sil­la sor­mil­laan, sit­ten kun eh­tii…

Mut­ta mis­tä joh­tuu, et­tä unoh­taa oman it­sen­sä per­heen kes­kel­lä? Sii­hen vai­kut­taa var­mas­ti hek­ti­sen ar­jen kes­kel­lä syn­ty­vä riit­tä­mät­tö­myy­den tun­ne ja sii­tä joh­tu­va syyl­li­syys. Luu­len­pa, et­tä syyl­li­syys on tut­tua mo­nel­le muul­le­kin van­hem­mal­le. Olen­ko juut­tu­nut tuo­hon syyl­li­syy­den tun­tee­seen niin pal­jon, et­tä en ole ym­mär­tä­nyt pi­tää huol­ta omas­ta jak­sa­mi­ses­ta­ni? Olen­ko jopa ol­lut jat­ka­mas­sa syyl­lis­tä­mi­sen kier­ret­tä eteen­päin seu­raa­vaan pol­veen?

On tun­tu­nut hy­väl­tä seu­ra­ta nuo­ria pa­ris­kun­tia, jot­ka osaa­vat ir­taan­tua ar­jes­ta vuo­ro­tel­len omiin har­ras­tuk­siin­sa. Tank­kaus­reis­suil­le. Eh­kä tämä ju­mit­tu­mi­nen on­kin juu­ri mei­dän van­he­ne­vien on­gel­ma. Mei­dän, jot­ka em­me ole nuo­ruu­des­sam­me tot­tu­neet läh­te­mään ko­din ul­ko­puo­lel­le har­ras­tuk­siin.

Mi­nul­la on noi­ta vil­la­lan­ko­ja. Eh­kä jaan­kin ne lan­koi­na eteen­päin. Eh­kä lu­mi­ke­lien myö­tä pa­laa­vat kir­joi­tus­ke­lit­kin.