Kuu­len jos­kus nuor­ten käyt­tä­vän sa­naa pe­rus. ”Se (asia, esi­ne, ih­mi­nen) on ihan pe­rus.” Sa­nal­la ei ole oi­kein po­si­tii­vi­nen sävy, en­nem­min­kin kyl­läs­ty­nyt. Se ei ol­len­kaan tar­koi­ta sitä, mitä sana sa­na­na mer­kit­si­si. Mi­nä­kin olen jos­kus pe­rus… vis­siin kaik­kien ra­joi­tuk­sien ja huo­leh­ti­mi­sien, jos­kus hös­söt­tä­mi­sien­kin ta­kia. Mut­ta jos pe­rus pan­naan etu­liit­teek­si vaik­ka­pa sa­naan äi­ti, sen sävy muut­tuu ai­ka lat­te­ak­si ja tyl­säk­si.

Sain su­vi­seu­ra-au­to­mat­kal­la ty­töl­tä, joka is­tui pe­räs­sä tu­le­van au­ton kyy­dis­sä, What­sApp-vies­tin. Se oli var­maan vain yk­si so­mes­sa kier­tä­vä jut­tu: ”äi­dis­tä ei pää­se iki­nä eroon: äi­ti on ihan ur­po. Se on är­syt­tä­vä, rai­vos­tut­ta­va ja ra­sit­ta­va… äi­ti on nau­ret­ta­va sään­töf­riik­ki… Sen kan­nat­tai­si hank­kia it­sel­leen elä­mä… Sen kan­nat­ta­si vä­hän re­la­ta… äi­ti tois­taa it­se­ään. Sen ju­tut on vä­lil­lä niin hy­vää päi­vää, et­tei mi­tään ra­jaa…” Jut­tu ku­va­si hy­vin, mi­ten pe­rus äi­ti oi­ke­as­ti on! Mut­ta jut­tu päät­tyi to­del­la iha­nas­ti nuor­ten kie­lel­lä ja aja­tuk­sil­la sii­tä, mi­ten oi­ke­as­taan tu­lee hir­ve­än tur­val­li­nen olo sii­tä, et­tei äi­dis­tä pää­se iki­nä eroon: ”Kai se pil­ven reu­nal­la­kin kii­ka­roi ja var­mis­te­lee, et­tä kaik­ki on hy­vin.”

Has­sua kyl­lä, en jää­nyt poh­ti­maan, so­pi­si­ko tuo ku­vaus mi­nuun. En edes sitä, et­tä yrit­ti­kö toi­sen au­ton nei­to­kai­nen jo­ten­kin pro­vo­soi­da tai är­syt­tää mi­nua. Tai ta­ju­sin­han, et­tä se eni­ten ha­lu­si an­taa ar­vos­ta­vaa pa­lau­tet­ta. Ihan jäin vain miet­ti­mään, mi­ten mah­ta­vaa on ol­la äi­ti. Sit­ten­kin, vaik­ka ei iki­nä pää­se eroon tuos­ta jäl­ki­kas­vus­ta. Ai­na ne hii­pi­vät mie­leen. Kes­kiy­ön pi­mei­nä het­ki­nä­kin ne tu­le­vat aja­tuk­siin häi­rit­se­mään ja syn­ken­tä­mään huo­lil­la aa­mun hil­jai­set tun­nit. Tai sit­ten än­ke­ä­vät kut­kut­ta­maan me­huk­kail­la ju­tuil­laan nau­ru­her­mo­ja kes­ken lep­poi­san au­to­mat­kan. Tun­tuu hy­väl­tä ol­la ai­kui­nen, jol­le nuo­ri us­kal­taa sa­noa, et­tä olet muu­ten är­syt­tä­vä tyyp­pi. Sil­lä tot­ta­han se on, yh­tä tot­ta kuin se­kin, et­tä sen sa­no­ja­kin osaa ol­la är­syt­tä­vä. Kuka meis­tä ei jos­kus oli­si är­syt­tä­vä, pa­han­tuu­li­nen, vi­hai­nen­kin?

”Tinä oot äl­tyt­tä­vä, iti”. Kun se tu­lee pie­nil­tä huu­lil­ta, lau­se on ha­lat­ta­van su­loi­nen. Sen kes­tää hy­vin. Mut­ta kun se tu­lee mö­räh­tä­vän ää­nen ja pauk­ku­van oven kera, oma ad­re­na­lii­ni­ta­so pomp­paa her­käs­ti. Mikä asi­an muut­taa, kun sa­no­ja kui­ten­kin on sama? Eräs isä sa­noi mie­les­tä­ni ihan oi­kein: Jos lap­set ei­vät saa ko­to­na pur­kaa myös ne­ga­tii­vi­sia tun­tei­taan, ne pur­ka­vat nii­tä ky­läl­lä. Tai sit­ten ne pa­tou­tu­vat si­sim­pään ja pur­kau­tu­vat jos­kus myö­hem­min vie­lä pa­hem­pa­na olo­na.

Pu­hu­taan tur­me­luk­ses­ta. Sen ai­heut­ta­mia kol­hu­ja jou­du­taan pyy­tä­mään an­teek­si ja an­ta­maan an­teek­si pyy­tä­mät­tä­kin. Ja vaik­ka ol­laan vä­lis­sä ihan pe­ru­sär­syt­tä­viä, ol­laan kui­ten­kin toi­sil­lem­me tär­kei­tä ja rak­kai­ta. Ha­lat­ta­van su­loi­sia.