Työ­mat­koil­la­ni kuun­te­len usein ra­di­o­ka­na­vaa, jol­ta tu­lee eri­lai­sia pu­he­oh­jel­mia. Ker­ran haas­tat­te­lus­sa oli nai­nen, joka oli teh­nyt nau­rus­ta it­sel­leen työn. Hän an­toi ryh­mil­le nau­ru­te­ra­pi­aa. Muis­tin, et­tä jos­kus en­nen van­haan äi­ti top­puut­te­li mei­tä nau­ruun ti­kah­tu­via muk­su­ja: it­ku pit­käs­tä ilos­ta. Mie­tin, et­tä tar­koit­taa­ko­han nau­ru­te­ra­pia päin­vas­tais­ta: ilo pit­käs­tä it­kus­ta?

Mut­ta osaa­vat­ko ny­kyih­mi­set enää nau­raa?

Tai olem­me­ko me niin si­vis­ty­nei­tä, et­tä nau­rul­le pi­täi­si ol­la to­del­li­nen syy, en­nen kuin sii­hen kai­ken kii­reen kes­kel­lä on ai­kaa. Jos­ta­kin luin aja­tuk­sen ny­kyih­mi­sen nau­ra­mi­ses­ta: Mie­het saat­ta­vat ho­hot­taa jol­le­kin ju­tul­le, nai­sil­la se jää her­käs­ti hil­jai­sek­si hy­mäh­dyk­sek­si. Mut­ta mis­sä on se pen­kil­tä pu­dot­ta­va ti­kah­dut­ta­va ki­her­rys, joka saa kyy­ne­leet va­lu­maan sil­mis­tä?

Nau­ru pi­den­tää ikää.

Mi­nus­ta tuo pi­tää paik­kan­sa. Olen ta­van­nut mon­ta van­haa ih­mis­tä, joi­den sil­mä­nym­pä­ryk­set ovat täyn­nä ryp­py­ver­kos­toa, nau­ru­ryp­py­jä. Ja hei­dän muis­ti­pai­kois­saan on pal­jon hy­viä jut­tu­ja tal­len­net­tui­na! Ei hö­pöt­tä­mi­nen ole kiel­let­tyä, van­ha­na­kaan. Olen huo­man­nut, et­tä lap­sil­la läk­syt jää­vät te­ke­mät­tä, kun ta­los­sa on vie­raa­na täl­lai­sia ih­mi­siä.

Mut­ta kun ei nau­ra­ta.

Tu­lee sel­lai­si­a­kin ai­ko­ja, et­tä ilo on hu­kas­sa. Nii­tä tu­lee jo­kai­sel­le, elä­män mur­hei­ta, ma­sen­nus­ta ja ah­dis­tus­ta­kin. Sel­lai­si­na ai­koi­na ei nau­ra­ta, ei­kä jak­sa ot­taa vas­taan nau­ra­vai­sen lä­him­mäi­sen neu­voa et­siä ilon ai­hei­ta. Mut­ta ajan ku­lu­es­sa, var­jo­jen väis­ty­es­sä, ilon ja tyy­ty­väi­syy­den ai­heet­kin tu­le­vat nä­ky­viin. Kun­pa sil­loin oli­si voi­mia tart­tua nii­hin ja näh­dä mi­ten ilo kan­nat­te­lee.

Pel­kääm­me­kö me ai­kui­set nau­ra­mis­ta?

Ei­hän mei­hin vain ole jos­ta­kin is­kos­tu­nut aja­tus, et­tä nau­ra­mi­nen oli­si jo­ten­kin epä­so­pi­vaa. Et­tä on vää­rin nau­raa, kos­ka jol­la­kin toi­sel­la on vai­ke­aa. Tai jos minä nyt olen iloi­nen, ka­dun­ko sitä sit­ten, kun on taas vai­ke­aa. Elä­mä on ras­kas­ta, jos eläm­me koko ajan jos­sa­kin muu­al­la kuin täs­sä ja nyt.

Kun lap­set oli­vat pie­niä, koin, mi­ten koko ar­jen pyö­ri­tys ke­ven­tyi, kun täy­sil­lä heit­täy­tyi las­ten jut­tui­hin mu­kaan. Lap­sen ilo on niin ai­toa ja tart­tu­vaa. Mik­si se on sitä? Sik­si, et­tä lap­si ei kan­na kuor­mia. Ei ole ih­me, et­tä lap­sen us­ko on an­net­tu meil­le esi­ku­vak­si. Olen ko­ke­nut, et­tä lap­sen us­ko tuo ilon ja va­lon elä­mään.