Kuluva vuosi jää varmasti meidän kaikkien muistoihin monellakin tapaa poikkeuksellisena. Poikkeuksellinen se on ollut myös meidän perheellemme. Varsinkin kulunut kesä jää mieleen aikana, jolloin elämä kiertyi kriisin ympärille. Kriisin, jota edelleen käymme läpi. Olemme olleet selviytymisen oppikoulussa.
Kuten edellisen tekstini lukeneet tietävät, pienokaisemme sai elämäänsä erittäin vaikean alun. Toukokuussa tapahtumat vyöryivät vauhdilla. Lapsemme taisteli hengestään useita viikkoja. Kesäkuu kului Helsingissä. Heinäkuussa pääsimme hiljalleen kotiutumaan. Kiitollisuus siitä, että asumme pienen matkan päässä sairaalasta, on kuitenkin ollut kirjaimellisesti lähes jokapäiväistä.
Nyt tyttömme voi olosuhteisiin nähden hyvin. Olemme saaneet olla paljon kotona yhdessä. Hän on iloinen ja ihastuttava oma persoonansa. Erityislapsi, mutta sittenkin niin tavallinen, ihana vauva. Pienokaisella on vahva, oma paikkansa perheessämme.
Ilonaiheista huolimatta meillä on myös jatkuva, suuri huoli tulevasta. Alkusyksyn olemme eläneet sytostaattihoitojen aikaa. Hoidoista huolimatta alkuperäisestä operaatiosta jäljelle jäänyt kasvain on suurentunut voimakkaasti. Odottelemme leikkausoperaatiota Helsinkiin. Operaatiota, joka tulee olemaan jälleen erittäin vaikea. Emme voi tehdä mitään muuta kuin odottaa ja rukoilla, että kaikki menisi hyvin.
Aikaisemmin olen useasti pohtinut sitä, miten reagoisin suuren kriisin keskellä. Olen varma, että jos joku olisi etukäteen tullut kertomaan, millaiseen pyöritykseen tänä vuonna joutuisimme, olisin nostanut kädet ilmaan heti: ei tule kauppoja. Etukäteen ajateltuna mullistus, jonka perheemme elämä on kokenut, olisi ollut mahdoton käsitellä. Nyt ymmärrän, että elämä ei tarjoile vaihtoehtoja. On vain selvittävä.
Selviämisen kannalta on ollut hyvä, että meillä on muitakin lapsia. Ei ole voinut jäädä tuleen makaamaan. On ollut mietittävä, miten organisoimme käytännön asiat, henkisen jaksamisen ja perheen hyvinvoinnin. Elämä on pysytellyt kantimillaan arjen ansiosta.
Tapahtumien pyörteissä olen toki kokenut kaikki mahdolliset tunteet. Monesti olen myös yllättynyt tunteiden heittelystä. Tapahtumaketjun alkupäivinäkin saatoin välillä tuntea itseni lähes normaaliksi. Yhtenä hetkenä itkin hillittömästi ja seuraavana katsoin netistä jääkiekkoa. Lienee niin, että selviäminen olisi mahdotonta, jos lohduttomat tunteet saisivat riepotella sielua liian kauan yhtäjaksoisesti.
Haastavan tilanteen pitkittyessä mieli alkoi turtua. Uutisia, joista yksikin olisi normaalitilanteessa valtava, on tullut paljon. Nyt on käynyt niin, että tunnereaktiot ovat lientyneet. Jatkuva epävarmuus tulevasta on saanut aikaan sen, että hyviinkin uutisiin suhtautuu varauksella. Huonot uutiset ahdistavat, mutta ahdistuksen aiheita olisi jo niin paljon, että ei ole mahdollista pohtia kaikkien merkitystä. Lopulta mieli takertuu aina toivoon, joka ei koskaan kuole.
Moni on aivan aiheellisestikin kysynyt meiltä, miten olemme jaksaneet. Tuo kysymys lämmittää aina mieltä. Se ei oleta mitään, vaan kertoo välittämisestä. Vastaukseksi olen kertoillut mitä milloinkin. Joskus on kuulunut hyvää, joskus kaikki on tuntunut raskaalta. Tapahtumien kertaaminen yhä uudelleen ja uudelleen on ollut hyvää terapiaa. Puhuminen on ajattelemista. Ajattelu jäsentää ja järjestelee asioita.
Tähyilemme ajatuksissamme kohti vuoden loppua. Ehkä silloin tilanne on jo selkeytynyt hieman. Me emme tiedä. Voimme vain tyytyä siihen, että Jumala kyllä tietää. Tuohon lohdulliseen ajatukseen yritämme jaksaa luottaa, vaikka se ei aina käykään helposti. Nyt yritämme nauttia jokaisesta päivästä, kun tyttömme on vielä kotona.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys