Nyt on taas se aika vuodesta, kun lukuvuodet lähenevät loppuaan. Tuhannet innokkaat odottelevat jo malttamattomana hetkeä, kun saa sädehtiä kilpaa kevätauringon kanssa kädessä todistus tehdystä työstä. Tällä kertaa näiden innokkaiden joukossa olen myös minä – ja nyt mitä todennäköisimmin viimeistä kertaa. On sopiva hetki pohtia hieman opiskeluajan antia, viipyillä hetki menneessä ja luoda katseita tulevaisuuteen.
Takana on rikas viisivuotiskausi. Monenlaiset ajatukset surrasivat päässäni, kun syksyllä 2014 astelin yliopiston porteista sisään ensimmäistä kertaa. Arvioitu valmistumisajankohta kesäkuu 2019, luki papereissa. Yhtä hyvin siinä olisi voinut lukea, että ikuisuuden kuluttua. Ihmettelimme vaimoni kanssa tulevaa. Toinen lapsemme oli juuri syntymässä. Tuntui aivan mahdottomalta ajatella aikaa koulun jälkeen. On jäänyt mieleen, kuinka tuoreena kahden lapsen isänä istuin sairaalan penkillä ja yritin keskittyä tulevaan tenttiin, ensimmäiseeni yliopistolla. Hirvitti ajatellakin, kuinka monta oli edessä.
Juuri nyt tuntuu siltä, että mihin se aika oikein katosi. Opiskeluajoista jää lämpimät muistot. Usein puhumme, että todennäköisesti jälkeenpäin muistelemme kaikkea helppoutta, mitä tähän aikaan on liittynyt. Sitä, kuinka lapset olivat kaikki pieniä ja kontrollissamme. Sitä, kuinka joustavaa opiskelu oli ja miten itsenäisen työnteon se mahdollisti. Varmaan sitäkin, miten helppoa oli vain asua vuokralla. Opiskellessani vaimoni on ollut suuren osan ajasta kotiäitinä, joten aikaa yhdessäoloon on riittänyt takuulla paljon enemmän kuin tulevassa työelämässä.
Iso kiitos tästä helppoudesta kuuluu vaimolleni. Hänen ansiostaan olen voinut keskittyä opiskeluun. Iltapäivisin kotiin tullessa on odottanut lämmin ruoka. Jostain on taiottu vaatteet ja varusteet lapsille. Minä olen saanut toteuttaa itseäni, kun vaimoni on samaan aikaan siirtänyt omia tavoitteitaan myöhemmäksi. Hän on mahdollistanut opiskeluni. Olen ollut etuoikeutettu. Ehkä voin myöhemmin maksella tätäkin velkaa takaisin – opintolainan lisäksi.
Takana on myös köyhä viisivuotiskausi. Opiskellessa rahankäyttö vaatii totisesti harkintaa. En silti lainkaan yhdy niihin puheisiin, etteikö tässä maassa voisi opiskella ja samaan aikaan saada lapsia. Suomi on hyvinvointivaltiona hämmästyttävällä tasolla, verrattiinpa tilannetta mihin tahansa muuhun maahan. Luottamusta johdatukseen ja tulevaisuuteen tilanne silti edellyttää. Ajattelen niin, että uskovaisena on helppoa, kun ei tarvitse yrittää hallita kaikkea. Suunnitella saa ja pitääkin, mutta kohtuudella. Saa luottaa vapaasti. Kyllä meistä pidetään huolta.
Niin, se tulevaisuus. Ensimmäistä kertaa ikinä edessäni on tilanne, että en tiedä, mitä tulevana syksynä teen. Voisi siitä kai stressatakin, jos oikein miettimään alkaisi. En kuitenkaan taida. Luotan siihen, että tulevaisuus on hyvä, kunhan yritän parhaani. Se on riittänyt ennenkin. Heikkona hetkenä yritän muistaa, että asioilla on tapana järjestyä.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys