Ol­la­pa koti-isä­nä edes jos­kus! Mon­ta ker­taa sitä on tul­lut mie­tit­tyä ku­lu­nei­den isä­vuo­sien ai­ka­na. Sa­maa miel­tä on myös yh­teis­kun­tam­me, joka ny­kyi­sin pa­tis­taa isiä jää­mään ko­tiin use­am­min – ja hyvä, et­tä pa­tis­taa. Taas ke­vääl­lä asi­aa poh­dit­tiin. Oi­val­sim­me, et­tä ajan­koh­ta koti-isyy­teen oli­si otol­li­nen juu­ri tu­le­va­na ke­sä­nä. Val­mis­tui­sin kou­lus­ta ja mo­ti­vaa­ti­o­ni ke­sä­töi­den te­ke­mi­seen ei kym­me­nen vuo­den ke­sä­työ­ru­pe­a­man jäl­keen ol­lut sa­not­ta­van kor­ke­al­la. Vas­taa­vas­ti vai­mo­ni, joka on viet­tä­nyt vii­me vuo­det ko­to­na, pää­si­si hel­pos­ti työ­e­lä­mään kiin­ni ke­sä­töi­den kaut­ta.

Pää­sim­me so­pi­muk­seen. Al­koi tu­le­van ke­sän poh­din­ta. Mil­lais­ta­han on ol­la koti-isä? Sitä en tien­nyt, mut­ta ko­ti­äi­din työ­tä ai­ti­o­pai­kal­ta seu­ran­nee­na tie­sin, et­tä ko­to­na ole­mi­nen käy työs­tä. Tie­sin, et­tä ruo­ka on joko juu­ri syö­ty tai koh­ta taas suun­nit­teil­la. Tie­sin val­ta­vas­ta pyyk­ki­mää­räs­tä, lo­put­to­mas­ta sii­vouk­ses­ta ja sii­tä, et­tä ko­ti­äi­dil­lä ei ole la­ki­sää­tei­siä kah­vi­tau­ko­ja. Tie­sin, et­tä per­hees­säm­me sen to­del­li­sen työn on suu­rel­ta osin hoi­ta­nut vai­mo­ni. Mi­nul­le ko­tiin jää­mi­nen oli­si kui­ten­kin ter­ve­tul­lut­ta vaih­te­lua ja kes­täi­si vain muu­ta­mia kuu­kau­sia.

Kau­an odo­tet­tu koti-isyy­te­ni al­koi tou­ko­kuun lo­pus­sa. Ai­van kaik­kea en sel­väs­ti­kään ol­lut huo­man­nut. Ku­vit­te­lin ni­mit­täin, et­tä koti-isil­lä­hän on ko­ti­töis­tä huo­li­mat­ta pal­jon ai­kaa. Niin­pä olin suun­ni­tel­lut ko­to­na ole­mi­sen li­säk­si yh­tä ja tois­ta pik­ku­hom­maa, jota piti hoi­taa. Aloit­te­li­jan vir­he, sa­noi­si joku. Luu­lin, et­tä mi­nul­la oli­si ai­kaa lu­kea ai­na so­pi­van het­ken tul­len ke­sä­tent­tiin, mah­dol­lis­taa vai­mo­ni pää­sy­ko­kei­siin lu­ke­mi­nen, kir­joit­taa Päi­vä­mie­hen blo­gi­teks­tiä, ha­kea töi­tä, teh­dä tar­vit­ta­vat Kela-ha­ke­muk­set ja har­ras­taa jos­kus ur­hei­lua. Siis sen li­säk­si, et­tä te­ki­sin ruo­kaa, pyyk­käi­sin, hoi­tai­sin lap­sia ja oli­sin muu­toin­kin kai­kel­la ta­paa kun­ni­a­kas koti-isä. Kai­ken kuk­ku­rak­si ai­oin ol­la hyvä ja ra­kas­ta­va avi­o­mies.

Pie­leen meni. Nai­i­vi ku­vi­tel­ma­ni täs­tä kai­kes­ta sor­tui heti al­kuun­sa. Löy­sin it­se­ni ti­lan­tees­ta, jos­sa ai­kaa ja ener­gi­aa muu­hun kuin vält­tä­mät­tö­mään ei jää­nyt ol­len­kaan. En ole eh­ti­nyt edes kir­joit­ta­maan yh­tä yk­sin­ker­tais­ta blo­gi­teks­tiä! Pal­jas­tet­ta­koon, et­tä kir­joi­tan tätä teks­tiä mum­mo­lan ylä­ker­ras­sa, hir­vit­tä­vän pal­jon myö­häs­sä, jot­ta sai­sin hom­man lo­pul­ta­kin teh­dyk­si. Kan­ta­pään kaut­ta se oli tä­mä­kin opit­ta­va, et­tä koti-isän on hyvä kes­kit­tyä sii­hen oleel­li­seen, eli las­ten kans­sa ole­mi­seen ja ko­din huol­ta­mi­seen.

Us­kal­lan kui­ten­kin väit­tää, et­tä juu­ri täs­sä pii­lee mo­nen ko­to­na elä­vän tur­hau­tu­mi­sen ydin. Ko­to­na las­ten kans­sa ole­va koh­taa ni­mit­täin asi­an, jota kut­sun ni­mel­lä ko­ti­van­hem­man pa­ra­dok­si. Ko­to­na ole­val­la on ni­mit­täin pe­ri­aat­tees­sa yl­lin kyl­lin ai­kaa. Sitä on sen­tään ko­to­na aa­mu­var­hai­ses­ta il­ta­myö­hään. To­si­a­si­as­sa ai­kaa muu­hun kuin las­ten kans­sa ole­mi­seen tai ko­din töi­hin on vain hä­vi­ä­vän vä­hän. Ai­na­kin ti­lan­tees­sa, jos­sa puo­li­so te­kee täy­si­ai­kais­ta vuo­ro­työ­tä. Ai­ka ku­luu ko­din as­ka­reis­sa niin tii­viis­ti, et­tä il­lan tul­les­sa ener­gi­at ovat vä­his­sä. Pik­ku­las­ten kans­sa on liki mah­do­ton­ta yrit­tää vaik­ka­pa sel­lais­ta ih­met­tä kuin työn­ha­ku tai pää­sy­ko­kei­siin lu­ke­mi­nen. Tuo ai­ka kaik­keen muu­hun tar­peel­li­seen ja tär­ke­ään on löy­det­tä­vä siel­tä, kun puo­li­so on ko­to­na. Ja sil­loin sitä ha­lu­ai­si viet­tää ai­kaa rak­kaan­sa kans­sa.

Koti-isyy­te­ni ei ole on­nek­si vie­lä edes puo­li­vä­lis­sä. Ka­len­te­rin mu­kaan hei­nä­kuus­ta on tu­los­sa ai­na­kin hiu­kan lep­poi­sam­pi. Lu­paan­kin py­häs­ti it­sel­le­ni, et­tä hei­nä­kuus­sa en ra­si­ta it­se­ä­ni ja per­het­tä­ni kai­kel­la yli­mää­räi­sel­lä, vaan kes­ki­tyn naut­ti­maan ai­nut­laa­tui­ses­ta ajas­ta­ni ko­to­na. Sa­mal­la toi­von, et­tä tämä koti-isyys ei jäi­si elä­mä­ni vii­mei­sek­si. Si­nul­le, tu­le­va koti-isä, vink­kaan läm­pi­mäs­ti: Ole vii­saam­pi kuin minä. älä suun­nit­te­le it­sel­le­si tur­haan yli­mää­räi­siä teh­tä­viä ja stres­si­nai­hei­ta. Luo­ta va­paas­ti, et­tä kyl­lä ko­toa te­ke­mis­tä löy­tyy.