Jee­suk­sen ker­to­mat ver­tauk­set tem­paa­vat mu­kaan­sa kai­ke­ni­käi­siä. Pie­ni lap­si­kin muis­taa, mi­ten tuh­laa­ja­poi­ka tör­sä­si ra­han­sa maa­il­man riek­ku­jai­sis­sa ja eli lo­pul­ta kuin sika lää­väs­sään. Sil­loin hän meni it­seen­sä ja päät­ti pa­la­ta ta­kai­sin ko­tiin. Kun isä näki jo kau­kaa poi­kan­sa pa­laa­van, hän juok­si avo­sy­lin vas­taan ja an­toi po­jal­le kaik­ki syn­nit an­teek­si.

Jee­suk­sen ver­tauk­sia on las­ku­ta­vas­ta riip­pu­en 33–60. Ver­taus­ten ker­to­mi­nen oli an­tii­kin ai­koi­hin yleis­tä niin kreik­ka­lais­ten kuin juu­ta­lais­ten­kin opet­ta­jien kes­kuu­des­sa. Nii­den tar­koi­tuk­se­na oli se­lit­tää asia esi­mer­kin avul­la, jot­ta ope­tus me­ni­si pa­rem­min pe­ril­le. Ker­to­muk­set oli help­po muis­taa, jo­ten kuu­li­jat jäi­vät poh­ti­maan nii­tä myös jäl­keen­päin.

Moni Jee­suk­sen ver­taus on niin sa­not­tu al­le­go­ria, jos­sa al­ku­pe­räi­nen asia ker­ro­taan toi­sel­la ta­val­la. Usein niis­sä on ar­kie­lä­mään liit­ty­vä ti­lan­ne ja sii­tä nou­se­va ope­tus.

Kos­ka Jee­sus se­lit­ti vain muu­ta­man ver­tauk­sen, jou­dum­me tul­kit­se­maan nii­tä hen­gel­li­ses­ti Raa­ma­tun poh­jal­ta. Jos näin ei teh­dä, ver­taus uh­kaa jää­dä vain pin­nal­li­sek­si ta­ri­nak­si sen ajan ih­mis­ten elä­mäs­tä.

Jos­kus ver­tauk­ses­sa ole­va ajal­li­nen ta­pah­tu­ma ja sen hen­gel­li­nen kuva kie­tou­tu­vat se­ka­vak­si vyyh­dik­si. Sil­loin on vai­kea tie­tää, mikä liit­tyy it­se taus­ta­ker­to­muk­seen ja mikä sen hen­gel­li­seen sa­no­maan. Sik­si­pä on­kin tär­keä tut­kia, mil­lai­ses­sa ti­lan­tees­sa ja ke­nel­le Jee­sus ker­toi ver­tauk­sen. Tämä nou­see esil­le myös Luuk­kaan evan­ke­liu­min 15. lu­vus­sa, jota on kut­sut­tu myös ni­mel­lä Ka­don­neit­ten luku.

Lu­vun alus­sa ker­ro­taan, mi­ten Jee­suk­sen luo oli tul­lut suu­ri jouk­ko syn­ti­siä ja pub­li­kaa­ne­ja. Evan­ke­liu­mien mu­kaan Jee­sus opet­ti hei­tä mie­lel­lään ja myös ate­ri­oi hei­dän kans­saan. Tämä suu­tut­ti fa­ri­seuk­sia ja lai­no­pet­ta­jia, joi­den hurs­kau­teen kuu­lui py­syä eros­sa syn­ti­sis­tä. Jee­sus kuu­li hei­dän nu­ri­nan­sa ja ker­toi heil­le kol­me pe­räk­käis­tä ver­taus­ta. Ai­ka usein nämä kol­me ver­taus­ta kä­si­tel­lään eril­li­si­nä ver­tauk­si­na, mut­ta ku­ten krei­kan­kie­li­nen al­ku­teks­ti sel­väs­ti osoit­taa, Jee­sus liit­ti ver­tauk­set toi­siin­sa ja ker­toi ne sa­mal­le kuu­li­ja­kun­nal­le.

Jo­kai­ses­sa ver­tauk­ses­sa on sama kaa­va: jo­tain on tal­lel­la ja jo­tain ka­to­aa. Kun ka­don­nut lo­pul­ta löy­tyy, sii­tä seu­raa suo­ras­taan ylen­palt­ti­sen suu­ri ilo ja rie­mu. En­sim­mäi­ses­sä ver­tauk­ses­sa on sata lam­mas­ta, jois­ta 99 on tal­lel­la ja yk­si ka­to­aa. Toi­ses­sa ver­tauk­ses­sa on kym­me­nen ho­pe­a­ra­haa, jois­ta yh­dek­sän on tal­lel­la ja yk­si ka­to­aa. Kol­man­nes­sa eli tuh­laa­ja­poi­ka­ver­tauk­ses­sa on yk­si tal­les­sa ole­va ja yk­si ka­don­nut. Mitä Jee­sus tar­koit­taa niil­lä, jot­ka ovat tal­lel­la? En­tä niil­lä, jot­ka ovat ka­don­neet?

Jee­sus aloit­taa kol­mois­ver­tauk­sen seu­raa­vas­ti: "Jos jol­la­kin teis­tä on sata lam­mas­ta ja yk­si niis­tä ka­to­aa au­ti­o­maa­han, niin tot­ta kai hän jät­tää ne yh­dek­sän­kym­men­täyh­dek­sän, läh­tee sen ka­don­neen pe­rään ja et­sii, kun­nes löy­tää sen (Luuk.15:4). Mei­tä voi ih­me­tyt­tää se, et­tä Jee­sus näyt­tää pi­tä­vän fa­ri­seuk­sia pai­me­ni­na. Kuu­luu­ko se ver­tauk­sen taus­ta­ker­to­muk­seen vai pi­täi­si­kö sii­tä teh­dä hen­gel­li­siä tul­kin­to­ja? Täs­sä yh­tey­des­sä on syy­tä vii­ta­ta He­se­kie­lin kir­jan 34. lu­kuun. Sii­nä Is­ra­e­lin kait­si­joi­na oli­vat pai­me­net, jot­ka ei­vät ol­leet pi­tä­neet huol­ta lau­mas­taan. Eh­kä­pä tämä oli Jee­suk­sen vih­jaus, joka pis­ti fa­ri­seuk­siin kuin nup­pi­neu­la.

Jee­sus ker­too, et­tä lam­mas­lau­ma näyt­ti ole­van ka­rus­sa au­ti­o­maas­sa. Mat­teuk­sen rin­nak­kais­ker­to­muk­sen (Matt.18:12) mu­kaan lam­paat ovat vuo­ril­la. Sama ti­lan­ne on edel­lä mai­ni­tus­sa He­se­kie­lin kir­jan koh­das­sa. Kun pai­men lo­pul­ta löy­tää lam­paan, hän kan­taa sen har­teil­laan iloi­ten ko­tiin. Mik­si hän ei vie ka­don­nut­ta lam­mas­ta ta­kai­sin au­ti­o­maa­han tois­ten luo, vaan vie sen ko­tiin­sa? Koti tar­koit­ta­nee täs­sä Ju­ma­lan val­ta­kun­taa. Pa­lat­tu­aan hän kut­suu ys­tä­vän­sä iloit­se­maan kans­saan. Syn­tyy kol­min­ker­tai­nen ilo, kun lam­paan löy­ty­mi­ses­tä nou­see rie­mu tai­vaas­sa, pai­me­nen ko­dis­sa ja lam­paan omas­sa sy­dä­mes­sä.

Jee­sus jat­kaa: Minä sa­non teil­le: Näin on tai­vaas­sa­kin. Yh­des­tä syn­ti­ses­tä, joka kään­tyy, iloi­taan siel­lä enem­män kuin yh­dek­säs­tä­kym­me­nes­täyh­dek­säs­tä hurs­kaas­ta, jot­ka ei­vät ole pa­ran­nuk­sen tar­pees­sa (Luuk.15:7). Ka­rus­sa kor­ves­sa ol­leet 99 lam­mas­ta ei­vät siis näy­tä tar­vit­se­van pa­ran­nus­ta. Fa­ri­seuk­set ja lai­no­pet­ta­jat oli­vat Jee­suk­sen mu­kaan kul­keu­tu­neet la­ki­hurs­kau­den tiel­le, jos­ta pääs­tään evan­ke­liu­min va­pau­teen vain pa­ran­nuk­sen kaut­ta. Ja kyl­lä kris­ti­tyn­kin elä­mään kuu­luu jat­ku­va pa­ran­nus ja syn­nin pois­pa­ne­mi­nen.

Täs­tä koh­das­ta kuu­lee myös sel­lais­ta ope­tus­ta, et­tä nämä 99 lam­mas­ta oli­vat kui­ten­kin us­ko­vai­sia. Edel­lä mai­ni­tus­sa Mat­teuk­sen rin­nak­kais­ker­to­muk­ses­sa sa­no­taan ni­mit­täin näin: Ja jos hän sen löy­tää -- to­ti­ses­ti: hän iloit­see sii­tä enem­män kuin niis­tä yh­dek­säs­tä­kym­me­nes­täyh­dek­säs­tä, jot­ka ei­vät ol­leet ek­syk­sis­sä (Matt.18:13).

Mar­kuk­sen evan­ke­liu­mis­sa on koh­ta, joka viit­taa sii­hen, et­tä Jee­sus tar­koit­ti 99 lam­paal­la fa­ri­seuk­sia. Sii­nä ker­ro­taan, mi­ten fa­ri­seuk­siin kuu­lu­vat lai­no­pet­ta­jat pa­hen­tui­vat, kun nä­ki­vät Jee­suk­sen syö­vän syn­tis­ten ja pub­li­kaa­nien seu­ras­sa. Mar­kus jat­kaa: Jee­sus kuu­li sen ja sa­noi: "Ei­vät ter­veet tar­vit­se pa­ran­ta­jaa, vaan sai­raat. En minä ole tul­lut kut­su­maan hurs­kai­ta, vaan syn­ti­siä.” (Mark.2:17).

Jos kui­ten­kin joku on sitä miel­tä, et­tä tal­lel­la ole­vat lam­paat ovat us­ko­vai­sia, on hyvä lu­kea lu­kua 15 eteen­päin. Nai­nen ja kym­me­nen ho­pe­a­ra­haa -ver­tauk­ses­sa nai­nen et­sii tar­koin ka­don­nut­ta ho­pe­a­ra­haan­sa. Kun hän löy­tää sen, nai­nen jär­jes­tää sel­lai­set pi­dot, et­tä nii­den kus­tan­nuk­set ylit­tä­vät mo­nin­ker­tai­ses­ti ka­don­neen ko­li­kon ar­von. Mut­ta kai­kis­ta eni­ten edel­lä esit­tä­mää­ni tul­kin­taa tu­kee vii­mei­sin koh­ta eli ker­to­mus tuh­laa­ja­po­jas­ta.

Sii­nä van­hem­pi veli on koko ajan tal­les­sa eli isän ko­din lä­hei­syy­des­sä. Nuo­rem­pi veli sen si­jaan on hult­tio, joka tuh­laa ra­han­sa irs­tau­des­sa ja va­jo­aa poh­jal­le. Kun hän tu­lee ta­kai­sin, isä jär­jes­tää niin yli­am­pu­vat juh­lat, et­tä van­hem­man vel­jen viha on jopa ym­mär­ret­tä­vää. Täs­sä on syy­tä huo­ma­ta, et­tä vaik­ka van­hem­pi veli te­kee töi­tä isän ko­dis­sa, hän ei elä sa­mas­sa ilos­sa ja rak­kau­des­sa. Van­hem­mal­la vel­jel­lä Jee­sus näyt­tää tar­koit­ta­van Ju­ma­lan omai­suus­kan­san jä­se­niä, is­ra­e­li­lai­sia, jot­ka ei­vät ot­ta­neet Kris­tus­ta vas­taan (ks. Room 9:4–5).

Kai­ken edel­lä kir­joi­te­tun pe­rus­teel­la voi­si tii­vis­tää, et­tä kun tul­ki­taan ver­tauk­sia, on tär­ke­ää tut­kia ver­tauk­sen laa­jem­paa taus­taa ja Raa­ma­tun ko­ko­nai­sil­moi­tus­ta. Ver­tauk­set ovat suu­ri hen­gel­li­nen aar­re­kam­mio, jos­ta riit­tää pal­jon am­men­net­ta­vaa. Olen saa­nut käy­dä lu­kui­sia kes­kus­te­lu­ja ver­tauk­sis­ta ja muis­ta­kin raa­ma­tul­li­sis­ta asi­ois­ta ys­tä­vie­ni ja lu­ki­joit­te­ni kans­sa. Näi­tä oli­si mu­ka­va edel­leen jat­kaa, ja otan mie­lel­lä­ni vas­taan aja­tuk­si­an­ne säh­kö­pos­tin vä­li­tyk­sel­lä.