Näin it­se­näi­syys­päi­vä­nä on so­pi­vaa py­säh­tyä het­kek­si miet­ti­mään his­to­ri­an kul­kua. Lie­net­kö kos­kaan aja­tel­lut, mi­ten hy­vään maa­han olet syn­ty­nyt? Ai­na ei ole ol­lut näin. Ta­san 80 vuot­ta sit­ten Suo­men val­ti­on ja suo­ma­lais­ten tu­le­vai­suus näyt­ti hy­vin epä­var­mal­ta. Toi­nen maa­il­man­so­ta oli al­ka­nut syk­syl­lä 1939. Neu­vos­to­lii­ton uh­ka Suo­mes­sa kas­voi kas­va­mis­taan. 30.11.1939 kaik­kein pa­hin ta­pah­tui. Si­vii­li­vä­es­tön kau­huk­si ra­di­os­sa ker­rot­tiin, et­tä oli syt­ty­nyt sota. Tuo sota, jon­ka tun­nem­me tal­vi­so­ta­na, tuli kes­tä­mään 105 päi­vää, ja jät­tä­mään sy­vät jäl­jet Suo­meen kai­kin mah­dol­li­sin ta­voin.

En­nen so­dan syt­ty­mis­tä Suo­mi sai kol­me ker­taa kut­sun Mos­ko­vaan neu­vot­te­le­maan alu­e­luo­vu­tuk­sis­ta. Neu­vot­te­luis­sa oli läs­nä jopa it­se Sta­lin. Neu­vos­to­liit­to luu­li, et­tä Suo­mi tu­li­si pe­rään­ty­mään. Vii­mei­set neu­vot­te­lut Mos­ko­vas­sa käy­tiin 9.11. Voim­me vain aa­vis­tel­la, mil­lais­ten pai­neit­ten al­la pää­tök­siä jou­dut­tiin te­ke­mään. Var­maa tie­toa oli käy­tet­tä­vis­sä hy­vin vä­hän. Neu­vot­te­lut päät­tyi­vät sii­hen, et­tä Suo­men hal­li­tus ei hy­väk­sy­nyt Neu­vos­to­lii­ton alu­e­vaa­ti­muk­sia. Hal­li­tus ei us­ko­nut sii­hen, et­tä uh­kai­lun seu­rauk­se­na al­kai­si sota.

Jäl­keen­päin on to­dis­tet­tu, et­tä Suo­men pää­ty­mi­nen so­taan Neu­vos­to­liit­toa vas­taan oli syk­syl­lä 1939 hy­vin vai­ke­aa vält­tää. Kes­kei­nen syy so­dan syt­ty­mi­seen oli Neu­vos­to­lii­ton ja Sak­san so­pi­ma hyök­kää­mät­tö­myys­so­pi­mus, jo­hon kuu­lu­neen sa­lai­sen li­sä­pöy­tä­kir­jan mu­kaan Suo­men alue oli osa Neu­vos­to­lii­ton etu­pii­riä. Alu­et­ta, jo­hon sil­lä oli­si va­paat val­tuu­det. Jos Suo­mi oli­si jou­tu­nut Neu­vos­to­lii­ton kont­rol­liin alu­e­luo­vu­tus­ten kaut­ta, oli­si Suo­mi jos­sain vai­hees­sa pää­ty­nyt Neu­vos­to­lii­ton ja Sak­san vä­li­sen so­dan tais­te­lu­tan­te­reek­si. Näin ol­len so­dan vält­tä­mi­nen tal­vel­la 1939 oli­si myö­hem­min ai­heut­ta­nut suu­ren tra­ge­di­an si­vii­li­vä­es­töl­le.

Tal­vi­so­ta on opit­tu tun­te­maan suo­ma­lais­ten san­ka­ril­li­se­na tais­te­lu­na. Ai­ka­na, jol­loin suo­ma­lai­set tais­te­li­vat it­se­näi­syy­des­tään ja ole­mas­sa­o­los­taan. On­kin tot­ta, et­tä suo­ma­lai­set puo­lus­ti­vat maa­taan tal­vi­so­das­sa häm­mäs­tyt­tä­väl­lä mää­rä­tie­toi­suu­del­la. Tal­vi­so­dan puh­je­tes­sa ti­lan­ne näyt­ti Suo­men kan­nal­ta täy­sin toi­vot­to­mal­ta. So­ti­lai­den va­rus­te­lu oli pai­koin hy­vin puut­teel­li­nen ja Neu­vos­to­liit­to oli lu­ku­mää­räi­ses­ti yli­voi­mai­nen. Hyök­kää­jä jou­tui kui­ten­kin hy­vin pian to­te­a­maan kah­den vii­kon val­taus­suun­ni­tel­man­sa epä­on­nis­tu­neen sur­ke­as­ti. Suun­ni­tel­man to­teu­tu­mi­sen es­ti myyt­ti­seen mai­nee­seen nous­sut tor­jun­ta­voit­to, tal­vi­so­dan ih­me.

Tal­vi­so­dan ih­mees­tä ker­to­mi­ses­sa ei ole mi­tään vi­kaa. Saa­tam­me kui­ten­kin sor­tua ku­vit­te­le­maan, et­tä so­das­sa oli­si jo­tain hie­noa, ihail­ta­vaa. Var­sin­kin po­pu­laa­ri­kult­tuu­ri, esi­mer­kik­si elo­ku­vat ja pe­lit, ruok­ki­vat tätä mie­li­ku­vaa. Pi­tää muis­taa, et­tä sota on suu­ri kär­si­mys, sitä ei ole syy­tä ihan­noi­da. So­das­ta pu­hut­ta­es­sa tu­li­si ai­na muis­taa, mis­tä pu­hu­taan.

Sota on kuo­le­maa, kau­hua, näl­kää. Sota on omais­ten suun­na­ton­ta pel­koa sii­tä, et­tä rin­ta­mal­le läh­te­nyt ei tu­le­kaan enää ko­tiin. Sota on so­ti­lai­den ja si­vii­lien mit­taa­ma­ton­ta in­hi­mil­lis­tä kär­si­mys­tä. Sota on murs­kat­tu­ja unel­mia, mur­ret­tu­ja mie­liä. Hil­jai­suut­ta, ah­dis­tus­ta ja trau­mo­ja, jot­ka siir­ty­vät su­ku­pol­vel­ta toi­sel­le. Ne ovat nä­ky­neet kult­tuu­ris­sam­me mei­dän päi­viim­me saak­ka. So­dan var­jo on pit­kä.

Us­kon, et­tä ku­kaan suo­ma­lai­nen ei 80 vuot­ta sit­ten ha­lun­nut so­taa. Sil­ti sota al­koi. Jäl­keen­päin, kun tie­däm­me, mi­ten kaik­ki ai­ka­naan päät­tyi, voim­me kat­sel­la ta­pah­tu­mia ul­ko­puo­li­sen sil­min. Kaik­ki tun­tuu kau­kai­sel­ta. So­das­ta on ku­lu­nut pit­kä ai­ka. Niin pit­kä, et­tä elä­vät muis­tot sii­tä ovat lä­hes pois pyyh­kiy­ty­neet. Toi­saal­ta ai­kaa so­das­ta on niin vä­hän, et­tä sen ko­ke­nei­ta ih­mi­siä elää vie­lä hy­vä­voi­mai­si­na kes­kuu­des­sam­me.

Rau­ha on meil­le ar­ki­nen asia. Sitä tu­lee kui­ten­kin vaa­lia, sii­tä täy­tyy pi­tää kiin­ni. Ih­mis­kun­nan his­to­ria näyt­tää hy­vin sel­väs­ti sen, et­tä ih­mi­nen on so­taan tai­pu­va olen­to. On sa­not­tu, et­tä niin pit­kään kuin pys­tym­me jär­kyt­ty­mään men­nei­syy­den ta­pah­tu­mis­ta, täy­täm­me muis­ta­mi­sen vel­vol­li­suu­den. Him­me­tä ei muis­tot kos­kaan saa.

Meil­lä on hyvä maa. Niin hyvä, et­tä suu­rin osa maa­il­man ih­mi­sis­tä ei osaa edes unek­sia moi­ses­ta. Meil­lä on vas­tuu tä­män hy­vän yl­lä­pi­tä­mi­ses­tä. Sen olem­me vel­kaa iso­van­hem­mil­lem­me, jot­ka tais­te­li­vat oman ja las­ten­sa va­pau­den täh­den.