Sain al­ku­ke­säs­tä mie­len­kiin­tois­ta säh­kö­pos­tia. Mi­nuun ot­ti yh­teyt­tä ikäi­se­ni mies, joka oli hil­jat­tain saa­nut pa­ran­nuk­sen ar­mon net­ti­ra­di­on vä­li­tyk­sel­lä. Hän ha­lu­si läh­teä Su­vi­seu­roi­hin mut­ta ei tien­nyt, voi­ko sin­ne men­nä noin vain, ja mi­ten seu­rois­sa tu­lee ol­la. Ta­val­li­siin seu­roi­hin hän ei ol­lut vie­lä us­kal­tau­tu­nut. Hän tuli van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­sen yh­tei­sön ul­ko­puo­lel­ta, ei­kä tun­te­nut ih­mi­siä, ta­po­ja, kult­tuu­ria, yh­tei­söä, tai mi­tään muu­ta­kaan. Kaik­ki oli uut­ta ja ih­meel­lis­tä.

Olin häm­men­ty­nyt. Vie­lä­kö täm­möis­tä ta­pah­tuu? Ja minä kun olin luul­lut, et­tei sana kel­paa enää kuin en­nen us­ko­neil­le. Ilah­duin tie­ten­kin suun­nat­to­mas­ti. Vaih­doim­me vies­te­jä ja roh­kai­sin läh­te­mään seu­roi­hin. Pää­tim­me ta­va­ta Su­vi­seu­rois­sa. Mu­hok­sen pel­lol­la koh­ta­sin iloi­sen mie­hen, jota jän­nit­ti ko­vas­ti. Jän­nit­ti mi­nu­a­kin, mut­ta yh­teys löy­tyi no­pe­as­ti. Kä­vim­me kah­vil­la vai­mo­ni van­hem­pien vau­nul­la ja jut­te­lim­me niin Su­vi­seu­rois­ta kuin us­ko­vai­se­na ole­mi­ses­ta muu­ten­kin. Ky­sy­myk­siä ja ih­me­tel­tä­vää riit­ti.

Alus­ta as­ti mi­nua kos­ket­ti sy­väs­ti se, mi­ten sel­väs­ti uu­des­ta ys­tä­väs­tä­ni lois­ti aar­teen löy­tä­neen ih­mi­sen ilo. Löy­tä­jän sil­miin Ju­ma­lan val­ta­kun­ta näyt­täy­tyi kau­nii­na. Ilon li­säk­si ulos­päin vä­lit­tyi hel­po­tus. Hä­nel­le oli tär­kein­tä, et­tä hän oli saa­nut us­koa syn­tin­sä an­teek­si ja jät­tää en­ti­sen, mo­nin ta­voin vai­ke­an­kin elä­män. Hä­nel­lä oli iso halu ja tar­ve kes­kus­tel­la ja sy­ven­tyä us­ko­ne­lä­mää kos­ke­viin ky­sy­myk­siin.

Ja niin me sy­ven­nyim­me, kun Su­vi­seu­ro­jen jäl­keen kut­suim­me uu­den ys­tä­väm­me ky­lään. Ruo­an­lai­ton ja kah­vit­te­lun lo­mas­sa kä­vim­me pit­kät ajat kes­kus­te­lua ties­tä ja mat­kas­ta, ku­ten en­nen ta­vat­tiin sa­noa. Pu­huim­me pal­jon pa­ran­nuk­sen ih­meel­li­ses­tä voi­mas­ta. Jut­tua riit­ti myös seu­rois­ta, työ­vuo­rois­ta, lei­ri­toi­min­nas­ta, opis­tois­ta sekä muis­ta ta­val­li­sis­ta ja tär­keis­tä asi­ois­ta. Vaik­ka ys­tä­vä­ni ei tien­nyt mo­nis­ta asi­ois­ta pal­jo­a­kaan, meil­lä oli yh­tei­nen ym­mär­rys. Ai­van sel­väs­ti us­koim­me sa­mal­la ta­val­la. Kes­kus­te­lim­me us­ko­mi­ses­ta ja elä­mäs­tä suo­raan ja ai­dos­ti, il­man kai­nos­te­lua tai puo­li­tie­hen jä­tet­tyä il­mauk­sia, jot­ka si­säl­tä­vät ”tie­dät­hän sinä” -ole­tuk­sen. Nyt tuo­ta ole­tus­ta tai mui­ta­kaan ra­joit­tei­ta ei ol­lut ja kes­kus­te­lu oli help­poa.

Ai­na näin ei ole. Vä­lil­lä us­kos­ta pu­hu­mi­nen on vai­ke­aa, vaik­ka pu­he­to­ve­ri­na oli­si toi­nen lap­suu­denk­ris­tit­ty. Olen ih­me­tel­lyt tätä. Mik­si näin on? Tun­tuu mel­kein sil­tä, et­tä sitä jos­kus jopa hä­pe­ää suo­raa pu­het­ta tois­ten us­ko­vais­ten kans­sa. Ai­na­kin sil­loin, jos ei ole var­ma toi­sen aja­tuk­sis­ta. Asi­al­le löy­ty­nee kui­ten­kin jär­ke­viä se­li­tyk­siä.

Mo­nil­le meis­tä van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­suus on kuin il­ma, jota hen­gi­täm­me. Jos on syn­ty­nyt us­ko­vai­seen ko­tiin, viet­tä­nyt va­paa-ai­kan­sa tois­ten us­ko­vais­ten kans­sa, ja ys­tä­vä­pii­ri koos­tuu sa­mal­la ta­val­la us­ko­vis­ta, us­kos­ta voi tul­la ar­ki­nen ja it­ses­tään sel­vä asia. Saa­tam­me va­el­taa pit­kän­kin pät­kän il­man, et­tä edes juu­ri pu­hum­me us­ko­mi­sen mer­ki­tyk­ses­tä it­sel­lem­me. Vaik­ka kä­vi­sim­me seu­rois­sa ja osal­lis­tui­sim­me rau­ha­nyh­dis­tyk­sen eri toi­min­ta­muo­toi­hin, unoh­dam­me eh­kä ih­me­tel­lä us­kon lah­jaa. Em­me tie­dä, mil­lais­ta on teh­dä pa­ran­nus epä­us­kos­ta. Em­me vält­tä­mät­tä ym­mär­rä, mi­ten eri ta­voin asi­at voi­si­vat ol­la.

Juu­ri sik­si tun­tui eri­tyi­sel­tä pääs­tä kes­kus­te­le­maan ”he­rän­neen” ih­mi­sen kans­sa. Ys­tä­väm­me ker­toi myös ai­em­mas­ta elä­mäs­tä ai­dan toi­sel­la puo­lel­la. Ku­nin­gas al­ko­ho­li oli tul­lut tu­tuk­si ja meno oli ol­lut vauh­di­kas­ta. La­vea tie ei sil­ti tuo­nut on­nea. Elä­mä oli tun­tu­nut mer­ki­tyk­set­tö­mäl­tä ja suun­ta oli ol­lut hu­kas­sa. Lo­pul­ta jäl­jel­lä oli hä­tä­huu­to Ju­ma­lan puo­leen. Tun­to oli he­rän­nyt ja syn­nin­tus­ka käy­nyt val­ta­vak­si. Jos­tain oli mie­leen nous­sut kuva lap­suu­den ka­ve­reis­ta, jot­ka oli­vat ol­leet us­ko­vai­sia. Tämä oli joh­dat­ta­nut net­ti­seu­ro­jen ää­reen. Lo­pul­ta ys­tä­vä­ni oli jak­sa­nut us­koa sa­no­man omal­le koh­dal­leen.

Hä­dän ja tus­kan ti­lal­le oli tul­lut rau­ha. Ys­tä­väm­me ku­vai­li, mi­ten kaik­ki van­ha pyy­hit­tiin het­kes­sä pois sie­lua ja sel­kää pai­na­mas­ta. Mie­len oli täyt­tä­nyt halu vaa­lia tun­nol­le an­net­tua rau­haa elä­mäl­lä niin kuin us­ko­vai­set elä­vät. Seu­ra­pu­heis­ta ja nii­den si­säl­tä­mäs­tä evan­ke­liu­mis­ta oli tul­lut ruo­kaa, jota oli pak­ko saa­da. Raa­mat­tu ker­too, et­tä pa­ran­nus on mie­len­muu­tos. Tämä oli konk­reet­ti­ses­ti näh­tä­vis­sä.

Uu­den ys­tä­vä­ni ta­paa­mi­nen toi mi­nul­le sa­mal­la tuu­lah­duk­sen men­nei­syy­des­tä, he­rä­tys­ten ajois­ta. Van­hat vie­lä muis­ta­vat, kuin­ka iso osa ih­mis­tä jol­lain paik­ka­kun­nal­la saat­toi ol­la ai­kui­si­äl­lä pa­ran­nuk­sen teh­nei­tä ih­mi­siä. Tämä on var­mas­ti nä­ky­nyt seu­ra­kun­ta­e­lä­mäs­sä ja kes­kus­te­luis­sa. Ny­ky­ään ei enää ole näin, vaik­ka pa­ran­nuk­sen­te­ki­jöi­tä toki on edel­leen. It­sel­le­ni oli joka ta­pauk­ses­sa mie­leen­pai­nu­vaa pääs­tä nä­ke­mään, mil­lai­nen on­kaan mies, joka löy­si aar­teen pel­lol­ta.