Jos­kus kir­joit­ta­mi­nen on vai­ke­aa. On kuin ver­ho peit­täi­si mie­li­ku­vi­tuk­sen ja kaik­ki ne ai­heet, joi­ta elä­mä on pul­lol­laan. Näin tun­tuu ole­van juu­ri tä­nään. Van­hat kir­joi­tu­si­de­at­kaan ei­vät au­ta. Jo­kin idea ei vain is­tu het­ken tun­tee­seen, toi­sen aja­tuk­ses­ta en enää saa kiin­ni. Blo­gi­teks­ti pi­täi­si kui­ten­kin kir­joit­taa, jo­ten täy­tyy kek­siä, in­no­voi­da. On ai­ka ol­la luo­va, ku­ten ny­ky­ai­ka meil­tä usein edel­lyt­tää.

Mut­ta mi­ten ale­taan luo­vak­si? Ker­ran joku vii­sas sa­noi, et­tä kan­nat­taa ha­kea ide­oi­ta sii­tä, mikä on it­seä lä­hel­lä ja ajan­koh­tais­ta. Juu­ri nyt kaik­ki tun­tuu vain ko­vin ar­ki­sel­ta. Me­nos­sa ovat työn­täy­tei­set här­kä­vii­kot. Mitä sii­tä nyt kir­joit­ta­maan? Jos­tain on aloi­tet­ta­va, jo­ten suun­taan aja­tuk­se­ni omaan elä­mää­ni ja per­heem­me elä­mään.

Vii­me päi­vi­nä mie­les­sä­ni on pyö­ri­nyt se to­si­a­sia, et­tä opis­ke­lut ovat nyt lo­pul­li­ses­ti ohi. Yli­mää­räi­nen si­vu­ai­ne, ruot­sin kie­li, on se­kin lu­et­tu lop­puun. Päi­viä en­nen jou­lua sain myös var­mis­tuk­sen sii­tä, et­tä työl­lis­tyn opet­ta­ja­na koko lop­pu­ke­vään ajan. Syk­syi­nen her­moi­lu­ni epä­var­mas­ta työ­ti­lan­tees­ta oli tie­tys­ti tur­haa. Näin nii­tä asi­oi­ta on joh­det­tu en­nen­kin – pal­jon pa­rem­min kuin it­se olen ky­en­nyt suun­nit­te­le­maan. To­te­an kii­tol­li­se­na, et­tä en ole jou­tu­nut ole­maan päi­vää­kään toi­met­to­ma­na val­mis­tu­mi­se­ni jäl­keen.

Mie­li ha­keu­tuu muu­al­le. On isom­pia ja tär­ke­äm­piä asi­oi­ta kuin työ. Sitä ei kyl­lä tule usein­kaan unoh­ta­neek­si näin nel­jän pie­nen lap­sen isä­nä. Al­ku­ke­säs­tä meil­le syn­tyy vii­des lap­si. Aja­tus ke­säs­tä ko­to­na pie­nen vau­van kans­sa hy­myi­lyt­tää. Las­ket­tu ai­ka on juu­ri, kun työt ke­vääl­lä lop­pu­vat. Ih­meel­lis­tä, mi­ten tä­män lap­sen vas­taa­not­ta­mi­nen on ol­lut alus­ta as­ti jo­ten­kin hel­pom­paa kuin jos­kus ai­kai­sem­min.

Mie­tin vai­mo­a­ni, joka ur­hool­li­ses­ti kan­taa tu­le­vaa las­tam­me kaik­ki­ne ras­kau­teen liit­ty­vi­ne vai­voi­neen. Kyl­lä olen hyö­dy­tön tuki vai­mol­le­ni ras­kau­den ai­ka­na, ajat­te­len. Jos­kus va­li­tan huo­nout­ta­ni vai­mol­le­ni, joka va­kuut­te­lee mi­nul­le tar­peel­li­suut­ta­ni. Nyö­kyt­te­len ja olen kii­tol­li­nen puo­li­so­ni ar­mol­li­suu­des­ta.

Vil­kai­sen ka­len­te­ria. Tot­tu­ma­ton sil­mä yl­lät­tyy taas vuo­des­ta 2020: To­si­aan, se uu­si vuo­si­kym­men. Has­sua, mi­ten no­pe­as­ti ai­ka ku­luu. Vuo­des­ta 2010 ja Suo­men ru­mas­ta olym­pi­a­vä­lie­rä­tap­pi­os­ta USA:lle on jo kym­me­nen vuot­ta! Muis­tan kyl­lä, mi­ten sip­sit oli­vat men­nä vää­rään kurk­kuun poi­kien ki­sas­tu­di­os­sa.

Vuo­si 2010 tuo mie­leen muu­ta­kin. Aloim­me tuol­loin seu­rus­tel­la. Aja­tel­la, kym­me­nen vuot­ta sii­tä­kin! Mie­leen vyö­ry­vät ta­pah­tu­ma­rik­kaat vuo­det: Lu­kio, Ruot­siin muut­to, nai­mi­siin­me­no, Suo­meen muut­to, työ­e­lä­mä, opis­ke­lut, lap­sien syn­ty­mä, val­mis­tu­mi­nen… Kyl­lä voi to­de­ta, et­tä elä­mää­ni on siu­nat­tu suu­res­ti ja joh­da­tus tun­tuu yh­täk­kiä hy­vin konk­reet­ti­sel­ta.

Men­neet vuo­det tuo­vat mie­leen tu­le­vai­suu­den. Mi­tä­hän on lu­vas­sa? Mah­do­ton sa­noa. Jos vei­ka­ta pi­täi­si, niin muu­tok­set elä­mäs­sä ovat täl­lä vuo­si­kym­me­nel­lä ver­rat­tain pie­nem­piä kuin ai­em­mal­la. Pa­rem­pi to­sin, et­ten veik­kaa. Met­sään me­ni­si kui­ten­kin. Mie­leen muis­tuu raa­ma­tun­koh­ta: "Minä an­nan teil­le tu­le­vai­suu­den ja toi­von." Pää­tän suh­tau­tua tu­le­vai­suu­teen edel­leen luot­ta­vai­ses­ti. Juu­ri nyt se tun­tuu hel­pol­ta.

Luo­mi­sen tus­ka tun­tuu het­kek­si väis­ty­neen. Huo­maan, et­tä ar­ki­sen elä­män poh­dis­ke­lu on tuot­ta­nut mu­ka­vas­ti aja­tuk­sia. Eh­kä ai­na ei tar­vit­se­kaan yrit­tää mi­tään eri­tyis­tä.