Las­se Hert­te­li

Vuo­sia sit­ten eräs ala­kou­lui­käi­nen poi­ka­lap­si heit­te­li kii­vas­tuk­sis­saan le­lu­ja huo­neen­sa ik­ku­naan. Jos­tain oli tul­lut huo­no mie­li. Le­lut len­te­li­vät niin kau­an, et­tä ik­ku­na rä­säh­ti rik­ki. Poi­ka meni sän­gyn al­le pii­loon. Hän toi­voi, et­tei ku­kaan kuul­lut ik­ku­nan ha­jo­a­mis­ta ei­kä syyl­lis­tä löy­tyi­si. Sii­nä me­ni­kin to­vin ai­kaa.

In du­bio pro reo -sään­tö on yk­si kes­kei­sis­tä oi­keus­val­ti­ol­li­sis­ta pe­ri­aat­teis­ta kai­kis­sa ke­hit­ty­neis­sä val­ti­ois­sa. Sään­tö mää­ri­tel­lään näin: ”Tuo­mi­ois­tui­men on rat­kais­ta­va epä­sel­vis­sä näyt­tö­ti­lan­teis­sa ta­paus syy­te­tyn eduk­si.” Oi­keus­jär­jes­tel­mä ei ai­na saa täyt­tä sel­vyyt­tä sii­tä, on­ko ih­mi­nen syyl­lis­ty­nyt ri­kok­seen vai ei. (Tie­teen ter­mi­pank­ki: in du­bio pro reo -sään­tö.) Alus­sa ker­ro­tun ta­pauk­sen lap­si sai ai­ka­naan höl­möi­lys­tään asi­aan kuu­lu­van pu­hut­te­lun, ”tuo­mi­on” ja so­vi­tuk­sen.

Ju­ma­la tie­tää jo­kai­sen sa­lai­sim­mat­kin asi­at. Ju­ma­lan sa­nan va­los­sa ih­mi­nen tun­tee pie­nuu­ten­sa (Ps. 119:120). Ih­mi­sen ereh­ty­es­sä Ju­ma­lan sa­nan valo saat­taa tun­tua so­kai­se­van kirk­kaal­ta. Ih­mi­nen saat­taa al­kaa puo­lus­ta­maan it­se­ään, vä­hät­te­le­mään te­ko­jaan tai vie­rit­tä­mään syyn pois it­sel­tä. Tämä ker­ro­taan Raa­ma­tus­sa jo en­sim­mäi­sen ih­mis­pa­rin koh­dal­la (1. Moos. 3). Ih­mi­sen lan­ge­tes­sa Ju­ma­lan tah­don nou­dat­ta­mi­ses­ta tu­lee vaa­ti­vaa, ei­kä hän kä­si­tä Ju­ma­lan sa­nan kut­su­vaa läm­pöä ja va­loa.

Psal­min kir­joit­ta­ja ihas­te­lee, kuin­ka Ju­ma­lan sana on ih­meel­li­ses­ti voi­mia an­ta­vaa ja tur­val­lis­ta: ”Minä ra­kas­tan si­nun käs­ky­jä­si, ne ovat mi­nul­le kal­liim­mat kuin puh­tain kul­ta” (Ps. 119:127–131). Kun on tun­nol­la Ju­ma­lan rau­ha, ih­mi­nen ja­no­aa kuul­la Ju­ma­lan sa­naa.

Maal­li­nen oi­keus­jär­jes­tel­mä vaa­lii ih­mi­sen oi­keut­ta. Ju­ma­lan sa­nan vai­ku­tus on ih­meel­li­nen. Se et­sii syn­tien syyl­li­syy­des­sä ole­van ih­mi­sen etua, et­tä hän voi­si ko­kea Ju­ma­lan hy­vyy­den ja ar­mon. Hep­re­a­lais­kir­jees­sä ker­ro­taan, kuin­ka Ju­ma­lan sana on elä­vä ja vä­ke­vä (Hepr. 4:12).

Psal­mi­lau­la­ja pyy­tää, et­tä Ju­ma­lan sana kuu­lui­si ih­mi­sil­le kut­su­va­na, tur­val­li­se­na ja loh­dut­ta­va­na. Ju­ma­lan sa­nas­ta löy­tyy ilo, ja voim­me ru­koil­la, et­tä se oli­si op­paa­na myös oman elä­mäm­me mat­kal­la: ”Kat­so puo­lee­ni, an­na ar­mo­si – se on nii­den oi­keus, joil­le ni­me­si on ra­kas” (Ps. 119:132).