Ilk­ka Ha­ku­li­nen

Ju­ma­la pu­huu ih­mi­sil­le mo­nin ta­voin: luon­nos­sa, kan­so­jen vai­heis­sa, elä­män­koh­ta­lois­sa ja omas­sa­tun­nos­sa. Eri­tyi­ses­ti hän pu­huu Py­häs­sä Raa­ma­tus­sa ja Va­pah­ta­jas­sam­me Her­ras­sa Jee­suk­ses­sa Kris­tuk­ses­sa.

Toi­sen Moo­sek­sen kir­jan teks­ti­kat­kel­mas­sa Moo­ses oli pai­men­ta­mas­sa ap­pen­sa lam­pai­ta Ho­reb-vuo­ren juu­rel­la. Siel­lä Her­ran en­ke­li il­mes­tyi tu­len­lie­kis­sä, joka nou­si or­jan­tap­pu­ra­pen­saas­ta. Pen­sas ei tu­les­ta huo­li­mat­ta ku­lu­nut, ja Moo­sek­sen lä­hes­ty­es­sä pen­sas­ta Ju­ma­la pu­hut­te­li hän­tä. Tuos­sa ti­lan­tees­sa Moo­ses pel­kä­si kat­soa Ju­ma­laa. Hän sai Ju­ma­lal­ta teh­tä­vän joh­dat­taa Is­ra­e­lin kan­sa lu­vat­tuun maa­han, pois Egyp­tin or­juu­des­ta. (2. Moos. 3:1–6, 10.) Ju­ma­lan osoit­ta­man teh­tä­vän edes­sä Moo­ses koki so­pi­mat­to­muut­ta, pel­koa ja tai­ta­mat­to­muut­ta.

Jo­tain sa­man­lais­ta kuin Moo­ses olen ko­ke­nut usei­den Af­rik­kaan suun­tau­tu­nei­den lä­he­tys­mat­ko­jen edel­lä. Mat­ko­jen ta­voi­te­han on saat­taa ih­mi­nen va­paak­si ”Egyp­tin or­juu­des­ta”, sie­lun­vi­hol­li­sen val­ta­kun­nas­ta, ja aut­taa asuk­kaak­si Ju­ma­lan val­ta­kun­taan.

Läh­ti­jän aja­tuk­set ovat as­kar­rel­leet omas­sa so­pi­mat­to­muu­des­sa sa­moin kuin koh­de­mai­den mah­dol­lis­ten ris­kien ym­pä­ril­lä. Vä­lil­lä on tun­tu­nut vai­ke­al­ta läh­teä. Kol­men tuol­lai­sen mat­kan lä­hes­ty­es­sä olen jou­tu­nut hen­gen­vaa­ral­li­siin ti­lan­tei­siin, mut­ta kui­ten­kin tul­lut ih­meel­li­ses­ti var­jel­luk­si. Kaik­ki ta­pauk­set ovat sat­tu­neet ko­din lä­hei­syy­des­sä. Ti­lan­teet ovat vä­ke­väs­ti opet­ta­neet vir­ren sa­no­maa: ”Kun on tur­va Ju­ma­las­sa, tur­vas­sa on pa­rem­mas­sa kuin on täh­ti tai­va­hal­la, lin­tu emon sii­ven al­la” (VK 397:1).

Olen poh­ti­nut, mikä on ol­lut noi­den ta­pah­tu­mien vies­ti. Olen ko­ke­nut ne Ju­ma­lan ke­ho­tuk­sik­si läh­teä mat­kal­le ja suo­rit­taa an­net­tu teh­tä­vä. Ih­mi­nen voi koh­da­ta vaa­ro­ja sekä ko­to­na et­tä kau­ka­na: var­je­lus on tar­peen kaik­ki­al­la.

Eräs Raa­ma­tun jae ku­vaa tä­män tii­viis­ti: ”Kat­so, minä olen si­nun kans­sa­si ja var­je­len si­nua, mis­sä iki­nä kul­jet, ja saa­tan si­nut ta­kai­sin tä­hän maa­han; sil­lä minä en jätä si­nua, en­nen kuin olen to­teut­ta­nut sen, min­kä minä olen si­nul­le pu­hu­nut” (1. Moos. 28:15).