Erk­ki Jo­en­suu

Raa­mat­tu ku­vaa Ju­ma­laa kal­li­ok­si. Kal­lio on ol­lut luon­nos­ta tut­tu kä­si­te ih­mi­sil­le kaik­ki­al­la, maa­il­man alus­ta saak­ka. Kal­lio ku­vaa vah­vaa ja tur­val­lis­ta pe­rus­tus­ta, jol­le on hyvä ra­ken­taa. Se kes­tää myrs­ky­aal­lo­kot, vuor­ten rin­teil­tä tul­vi­vat ve­det, tuu­len, hiek­ka­myrs­kyn ja tamp­paa­mi­sen­kin.

Kal­li­ot ovat toi­mi­neet myös oi­vi­na maa­merk­kei­nä kul­ki­joil­le. Ne ovat py­sy­neet sa­man­lai­si­na, kor­kei­na ja kau­kaa nä­ky­vi­nä, su­ku­pol­ves­ta toi­seen. Kal­li­on ym­pä­ril­lä vaa­ni­vat kui­ten­kin rot­kot ja muut vaa­rat.

Saa­tat vie­lä muis­taa tär­ke­än kal­li­on, jol­la lap­suu­des­sa­si lei­kit. Äi­ti­ni­kin ha­lu­si vie­lä yli 80-vuo­ti­aa­na käy­dä kat­so­mas­sa lap­suu­den mö­kin vie­res­sä ol­lut­ta kal­li­o­ta. Mök­kiä ei enää ol­lut, ym­pä­röi­vää maa­pe­rää oli ku­lut­ta­nut eroo­sio ja pu­si­kot oli­vat val­lan­neet alan. Äi­din suu­rek­si ilok­si tut­tu, mo­nien muis­to­jen kal­lio kui­ten­kin löy­tyi.

Ju­ma­lan aset­ta­man Kris­tus-kal­li­on pe­rus­tal­le ra­ken­net­tu Ju­ma­lan seu­ra­kun­ta on vah­val­la pe­rus­tal­la. Sii­nä, ai­van sen kes­kel­lä, on tur­val­lis­ta va­el­taa ys­tä­vien ym­pä­röi­mä­nä. Ju­ma­lan ar­voa ja ole­mus­ta ei­vät pys­ty peit­tä­mään edes pa­net­te­lut tai hal­vek­si­vat pu­heet.

Nämä pu­heet ja us­ko­vai­ses­sa vai­kut­ta­va syn­ti­syys pyr­ki­vät kui­ten­kin vie­mään mei­tä kau­em­mak­si Ju­ma­las­ta, lau­man lai­ta­mil­le ja huk­kaan­kin. Hy­vän Pai­me­nen ää­ni kut­suu ja ha­kee syn­tis­tä ih­mis­tä tur­vaan myös vaa­ran pai­kois­ta (Matt. 18:12–14).

Yh­tä var­mas­ti kuin kai­ku vas­taa vuo­ren sei­nä­mäs­tä, vas­taa Ju­ma­la ru­kouk­siim­me ja avun­pyyn­töi­him­me Sii­o­nin vuo­rel­la. ”Kun van­hurs­kaat huu­ta­vat apua, Her­ra kuu­lee ja pe­las­taa hei­dät kai­kes­ta hä­däs­tä. Her­ra on lä­hel­lä nii­tä, joil­la on sär­ky­nyt sy­dän, hän pe­las­taa ne, joil­la on mur­tu­nut mie­li.” (Ps. 34:17–18.)

Kris­tus-kal­li­os­ta on kaut­ta ai­ko­jen am­men­net­tu myös us­koa ra­vit­se­vaa hen­gel­lis­tä vet­tä (1. Kor. 10:4). Us­ko­nys­tä­vät ovat val­mii­ta ojen­ta­maan siu­naa­vat kä­ten­sä: ”Syn­ti­si ovat an­teek­si an­net­tu Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä”. Kun­pa ku­kaan ei hyl­käi­si kal­li­o­ta, joka an­taa elä­män (5. Moos. 32:18).