Poikasena olisin halunnut paitsi vesipyssyn, myöhemmin myös mopon. Muistan, kuinka näin joskus untakin, että minulla oli sellainen läpikuultava limenvihreä truutta ja aamulla herättyäni pettymys oli paha, kun ei sitten ollutkaan.
Mopon kuitenkin sain – tai oikeastaan me perheen suunnilleen samanikäiset pojat. PV-Suzuki oli kova sana siihen aikaan. Piti olla leopardikuvioitu turkis penkinpäällisenä ja takarekkarin päällä muovipussi, että kura ei lennä farkkutakin selkämykseen. Jotkut sanoivat, että muovipussin tarkoitus oli peittää rekisterikilpi, että poliisi ei pystyisi niin helposti sakottamaan jos ajelee ylinopeutta viritetyllä mopolla. Isot pojat rehentelivät, että kun vaihtaa välityksiä eli koneen päähän isomman hammasrattaan niin pääsee lujempaa. Kuulin legendan että joku oli jopa yli satasta päästellyt. Virityshommiin ei tietenkään voinut ryhtyä tieliikennerasseilla, monttupyöräähän meillä ei ollut.
No, meidän mopo oli Helkama Raisu. Se haettiin poliisilaitoksen huutokaupasta ja ei ollut ajokunnossa. Pian alettiin kunnostushommiin, että päästäisiin hurjastelemaan. Jonkinlaiseen liikkeeseen se saatiinkin, kun isä oli apuna. Suuret kuvitelmat kiiltävästä kromilokarisesta ja puhtauttaan hohtavasta koneesta, jolla voisi ajella jäkiksenpeluuseen, karkkikauppaan tai muihin välttämättömiin paikkoihin, karisivat kuin terälehdet juhlaruususta, kun huomattiin että menopeli ei ole samaa luokkaa PV-suskan, Honda Monkeyn tai Tunturi Tiger Aquan kanssa. Kampiakselin vauhtipyörän kiinnitys oli heikko, ja sytytys piti säätää alvariinsa uusiksi. Vaihteistoa piti korjata ja sähköjä etsiskellä. Mopo sai uusia nimiä: Vaisu ja Raippa muistuvat hakematta mieleen.
Rekisteriin Raippa ei koskaan päässyt. Loiva pettymys siitä, että auringonlaskuun kruisailu ei onnistunutkaan, haihtui hiljalleen, kun talouteen hankittiin isompia kulkuneuvoja. Mopon korjauksessa hankitut opit sovellettiin isompaan mittakaavaan, ja näin ystävien seurassa legendaksi tullut Fiat Uno alkoi syödä asfalttia itse vaihdettujen varaosien ansiosta. Jarruja sai uusia yhtenään, mutta kalapuikkoviiksinen katsastussetä odotetusti vokaaleja laiskasti venyttäen tuomitsi kulkineen uusintakatsastukseen kuukauden sisään. Koskaan ei Uuno kertalaakista mennyt läpi. Joku kertoi, että täytyy laittaa vaimo viemään se katsastettavaksi, mutta ei siihen hätään ehtinyt sellaisia miettiä.
Uuno oli rakastettava perheenjäsen. Sen tunnisti siitä, että sille uskalsi suuttua, kun se jätti jälleen tienposkeen. Kertaalleen vaihdekeppi jäi kouraan, toisen kerran tuulilasi oli paukkupakkasella jäässä koko matkan Kuusamosta Ouluun. Ainakin Lotta ja Maria taitavat tuon reissun muistaa, ruumiinosia ei onneksi tarvinnut amputoida keltään. Mutta kyllä ne Uunot ajokunnossakin usein olivat – hankittiin toinenkin nimittäin.
En tiedä, kumpi on syy ja kumpi seuraus, että minusta tuli kädentaitojen opettaja ja innokas tee-se-itse-ihminen. Olosuhteet eivät ole koskaan kannustaneet hankkimaan valmista, vaan itse on korjattu, purkkaviritetty ja entisöity. Sadat kerrat cv:n on nähnyt käsistä, kun 5W-40 Rally Formula on jäänyt koristamaan kynsinauhoja remontin jälkeen. Sisätiloja ei ole remonttiin ollut usein käytössä, vaan sateella ja paisteella on hitsattu, hiottu, vaihdettu öljyjä ja virranjakajan ohjausyksiköitä.
Huoltosuhteessa Uunon kanssa muistin usein Siionin laulun sanat: ”Kun pääset yhden ylitse ja kuljet toisen lävitse niin kolmas on jo vastassa.” Kaksitahtibensiinin romanttinen katku ei tuo välttämättä mieleen niitä synkkiä hetkiä, kun on saanut kaasarin irrotettua, purettua, putsattua ja kasattua ja viimeinen pinnapultti katkeaakin kiristysvaiheessa ja pulttipojan pinnakin samoin tein. Ei sitä enää muista, että oli luvannut hakea kyytiläisiä, ja kännykkä soi vaativasti, kun on kaksi tuntia myöhässä kädet öljyssä läjäämässä viimeisiä osia nokkapellin alle. ”Joo, oli vähän tässä säätöä, mutta tullaan kyllä ” Koskaan mutterikasa ei ollut täysin kunnossa, ja yritinkin kompensoida toimimatonta käsijarrua häävimmällä automankalla ja isommilla kaiuttimilla – jotka oli dyykattu jostain kierrätyshengessä. Kelpasi niistä c-kasetilta marssimusiikkia kuunnella (ja kantaattejakin myöhemmin).
Uuno on jo muuttunut jaloteräksisiksi Fiskarsin aterimiksi, mutta seuraavat kulkuneuvot ovat pitäneet kädentaitoja yllä. Yksikään ei ole mennyt satoja tuhansia kilometrejä pelkällä tankkaamisella, ja opiskelijabudjetti ei ole sallinut huoltoliikkeen ovenkahvan hypistelyä. Vielä tänäkin kesänä – nyt jo autotallin superolosuhteissa – imusarjaa remontoidessani ajatukset palasivat aikaan, kun Uunot olivat vielä Suomen autoteiden arkijuustoja. Painoin tunkin saviseen Pikkaralan maaperään ja loin fasiliteettia neljännelle vaihdelaatikon irrotukselle, kun neljännen ja viidennen vaihteen synkro oli sileänä.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys