Kyselen joskus oppilailtani, mitä heistä tulee isona. En yritä tehdä heistä opettajia kuten itse olen. Riskinä on, että he jonain päivänä istuvat kollegiaalisesti samassa opettajanhuoneessa ja muistuttavat olemassaolollaan eläkeikääni asti, että en heidän mielestään jakanut istumajärjestystä reilusti silloin maanantaina kolmas päivä huhtikuuta 2017. Ja että jos olisin antanut käsitöistä arvosanaksi ysin tarkoin miettimäni kasin sijaan, niin he eivät olisi rääkättyjä opettajia vaan menestyviä konesaumapeltikaton tekijöitä tai väitelleitä liikuntalääketieteen tohtoreita.
Minusta ei pitänyt tulla opettajaa. Hain heti lukion jälkeen Helsinkiin valtiotieteelliseen tiedekuntaan haaveenani opiskella valtio-oppia. En tainnut muistaa, että hauki on kala, vaikka kirjoista niin pänttäsinkin viiteen kertaan, ja minusta ei tullut valkokaulusvirkamiestä ministeriössä. En lannistunut vaan arvelin olevani kiinnostunut maantieteestä. Hain siis opiskelemaan Oulun mainioon yliopistoon mutta ilman erityisempää menestystä. Liikuntatieteellinen Jyväskylässä alkoi kiinnostaa kovin ja pääsykokeisiin pääsin – mutten mennyt. Liikunta on kivaa tosin siitä huolimatta.
Mietin, että historian opiskelu olisi kyllä kiinnostavaa. Pääsykoekirjoja tuntui olevan niin monta hyllymetriä, että rimakauhu iski, ja ajattelin tehdä historiaa muulla tavoin. Jossain välissä pyrin sitten Raumalle opiskelemaan teknistä käsityötä. Pääsykokeet menivät muuten ihan mukavasti, mutta teknisen työn näytteestä keräsin muhkeat 0/10 pistettä. Tarkistin, että peukku on ihan tavallisella paikallaan ja keskellä kämmentä on vain känsiä ja mietin kenties, että tulisikohan minusta vaikkapa poliisi, lääkäri, ammattisotilas, muurari tai levyseppohitsaaja. Oikeasti taisin laittaa peukun vain suuhuni ja en miettinyt enää mitään, mikä minusta isona tulee.
En muista, haaveilinko lapsena roskakuskin jopista. Ehkä roskapussin vientimatka oli liian pitkä kolmannesta kerroksesta vesilaitoksen asuntolan joenpuolen seinän viereen, semmoiseen harmaaseen hippasen verran ruostuneeseen peltilootaan, jossa oli neljä peltistä luukkua, ja ne olivat raskaita kääntää ja kirskuivat. Poikien tapaan katselin myös usein kiinnostuneena kaivinkoneiden toimintaa. Vielä nykyäänkin seisahdun kadulla katselemaan, kuinka tarkasti kuljettaja kääntelee ja pyörittelee kapustaa – millipeliä se on ja taidetta. Lumiauran kuljettaminenkin näytti pikkupoikana jännittävältä. Talviöisin saattoi keittiön ikkunasta nähdä Pohjantiellä kolmekin lumiauraa peräkkäin putsaamassa ajokaistaa aamun töihin meneville helpotukseksi.
Eniten haaveilin kokin ammatista. äiti ei aina voinut itse laittaa ruokaa reumaisilla käsillään, ja me lapset sitten autoimme mielellämme. äiti oli hyvin taitava käyttämään vähät rahat ruokaan siten, että siitä tuli maukasta ja sitä riitti kaikille kylläksi asti. Sain neuvoja, joita sovellan nykyäänkin laittaessani ruokaa. Hyvät aineet, hyvä ruoka, totesi äiti aina. Merkillistä, miten hän tuleekin useimmin mieleeni juuri ruokaa laittaessani.
Minusta ei tullut kokkia. Kuten aiemmin olen kirjoittanut, kuljimme isän mukana rakennushommissa. Ehkä se jotenkin ajoi yrittämään uudelleen opiskelemaan käsitöitä. Mielessä oli tosin yliopistolla oleva verstas hienoine koneineen, ja arvelin, että siellä iltaisin ehtisi tehdä monenlaista mukavaa. Opistossa ehti jo päästä tekemään monenlaista designhalkoa ja ihan-kiva-tuommoista.
Opettajaksi en ollut itseäni älynnyt, vaikka mielelläni annoinkin monenlaisia neuvoja sinne ja tänne ihan pyytämättäkin. Rooli saattoi olla seurausta perheen vanhimman pojan esikuvallisesta tehtävästä, kun tietysti oli opastettava junioreita vastuulliseen ja kelvolliseen elämäntapaan. En mainitse tässä, että shakissa hävisin Markukselle ja keihäänheitossa Saulille ja salibandyssa en osaa kynäillä niinkuin Veijo tai Esa. Ja tulen osaan sytyttää, mutten sammuttaa tulipaloja kuten Juha. Se on onni, että puhua ja neuvoa osaan, miten pitäisi tehdä asioita, että onnistuu.
Niin sitten hain Ouluun opiskelemaan ja satuin pääsemään sisään. Verstas oli todellakin mielenkiintoinen paikka, ja viivyinkin sen innoittamana opiskelemassa kuutisen vuotta. Kun lehtorit alkoivat istua samaan kahvipöytään ja vahtimestarit tervehtivät aamuisin, niin arvelin, että on ihan hyvä aika irrottautua yliopistomaailmasta. Verstaan ohjaaja piirsi rastin seinään, että Seppo Osmo Color (lisänimi, jonka sain laittaessani jokaiseen puuesineeseen pintakäsittelyaineeksi puuvahaa) Tervo lähtee viimeinkin yhteiskunnan oravanpyörään eikä enää saa aikaan reikiä maalaushuoneen suodatinkankaaseen kuumailmapistoolilla.
Pulmana oli nyt, että ei ollut verstasta mutta pitäisi opettaa. Minulle tarjottiin töitä Korvensuoran ala-asteelta, jonne lihasten paikat pullistellen riensin valistamaan pilttejä monenkaltaisissa oppiaineissa. Tiedustelin myös rehtorilta, että onhan lupa käyttää verstasta iltaisin, ja lupa heltisi. Näin pääsin maksamaan veroja ja tienaamaan stressiä.
Kahden ja puolen vuoden try-outin jälkeen sopimustani ei jatkettu, mutta agenttini olivat löytäneet mielenkiintoisen uuden seuran kaukaa etelästä suurten vesien (Oulu-Siika-Pyhä-Kala-ähtävä-Lesti) takaa. Rehtori ja vararehtori eivät huolineet kuvaani lähetettävän näytille vaan ottivat riskin ja pyysivät työhommiin Mankkaanpuron alakouluun puhelinhaastattelun perusteella. Sinne sitten raahasin kaikkitietäväksi kansanledivaloksi kehittyneen olemukseni ja tietty varmistin, että verstas on iltaisin käytettävissä. Jossain vaiheessa ymmärsin, että leivän päällä oleva lauantaimakkara jalostuu meetvurstiksi, kun suostun vääntämään verstaan koneiden virtakytkimet päälle Omnian työväenopiston kurssilla maanantai-iltaisin. Esa, Jouni, Inkku, Lari, Samppa, Ulla, Make, Klaus ja monet muut ystävät löysivät ilokseni kursseille ja opettivat minua opettamaan.
Ajopuu ei ole pysähtynyt. Hain keväällä opiskelemaan jälleen uuteen tiedekuntaan, mutta tie sinne ei avautunut, joten pitää taas miettiä, että mikä minusta isona tulee. Tehdään siihen asti nyt sitten opettajan töitä. Totta puhuakseni opiskelu on minulle nyt harrastus mukavien töiden ohessa ja pitäisi ne edelliset opintolainatkin ja muut vastaavat maksaa pois.
Ora et labora: rukoile ja tee työtä. Näillä eväillä harrastelijakokkikin pärjää.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys