työs­tä on ryh­ty­mis­tä, ku­ten ai­em­mas­sa blo­gis­sa­ni olen to­den­nut. Ei ole niin suur­ta sa­vot­taa, et­tä sii­hen ryh­ty­mi­seen kan­nat­tai­si ko­vin kau­an tuh­la­ta ai­kaan­sa ja ener­gi­aan­sa. Ei­pä sil­ti ole niin pien­tä­kään urak­kaa, et­tä sitä ei sai­si pit­ki­tet­tyä vet­kut­te­le­mal­la ja siir­tä­mäl­lä ai­na uu­teen huo­mi­seen. Jos kaik­kia nii­tä te­ko­syi­tä ol­la ryh­ty­mät­tä al­kai­si lu­e­tel­la, sai­si täy­teen ai­na­kin yh­den ler­pun, jopa kor­pun­kin. Nuo mai­ni­tut ovat siis tal­len­nus­vä­li­nei­tä, kek­si­tyt mel­ko pian sul­ka­ky­nän jäl­keen.

Mah­dot­to­mia töi­tä on mah­dot­to­mas­ti. Me em­me muis­ta ko­vin­kaan mon­taa sel­lais­ta pro­jek­tia, jot­ka ovat syn­ty­neet pi­kai­ses­ti ja sor­mia nap­saut­ta­mal­la. Muis­tam­me ne, joi­hin on upon­nut ai­kaa, ra­haa, hi­keä, ver­ta ja kyy­ne­lei­tä. Ne muis­tam­me, joi­hin on men­nyt her­mo yh­del­lä jos toi­sel­la­kin. Usein ihai­len – ja huh­huh­te­len – esi­mer­kik­si Lee­nan ja Ju­han re­mont­tiu­rak­kaa, oman isä­ni ko­din­ra­ken­nus­ta, Sag­ra­da Fa­mi­li­aa sekä kuo­ron­joh­ta­jan stem­ma­ni­vas­kaa jot­ka hän va­kaas­ti ai­koo upot­taa myös ta­ka­pul­tin te­no­rei­hin en­nen esiin­ty­mis­tä.

Moni suu­ri ta­voi­te on val­mis­tu­nut. Nii­den jäl­keen on ol­lut usein ko­vin tyh­jä olo. Muis­tan suur­poi­ka­lei­rin Sii­ka­tör­mäl­lä vuo­sien ta­kaa. Sitä val­mis­tel­tiin pal­jon, ja joku yö­kin tai­si men­nä ran­ko­ja kat­ko­es­sa ja kar­sies­sa rek­vi­siit­taa var­ten. Lei­rin jäl­keen muis­tan kel­lot­ta­nee­ni ai­noa mai­nit­ta­van en­nä­tyk­sen ur­hei­lu-ural­ta­ni: nu­kuin kah­dek­san­tois­ta tun­tia. Olen var­ma et­tä se oli sen ar­vois­ta. Vuo­sien­kin ta­kaa lei­rien osal­lis­tu­jat ovat tul­leet ky­sy­mään et­tä muis­tan­ko vie­lä jon­kin lei­rin.

Kai­kis­ta pro­jek­teis­ta­ni ei ole tul­lut val­mis­ta. Kii­tos­ta­kaan en ole ai­na saa­nut, mut­ta usein on kri­tii­kin suo­lai­nen pa­nos rei'it­tä­nyt sel­kä­nah­kaa. Ope­tus­har­joit­te­lus­sa muis­tan oh­jaa­van opet­ta­jan pa­laut­teen tun­nin jäl­keen: ”Sa­non­ko suo­raan vai nä­tis­ti?” Olin var­maan jäl­leen val­vo­nut ylen mää­rin, ah­dis­tu­nut ja ma­sen­tu­nut sekä huo­nos­sa li­has­sa. En muis­ta olin­ko sil­loin juu­ri ra­kas­tu­nut. Edel­ly­tyk­set sur­ki­aan suk­see­seen kui­ten­kin oli­vat otol­li­set, ja opin pal­jon re­hel­li­ses­tä ja sä­vyi­säs­tä pa­laut­tees­ta. Sain ol­la ky­sei­sen opet­ta­jan si­jai­se­na­kin sit­ten jäl­keen­päin.

Eräs ikui­suusp­ro­jek­ti on mi­nul­le ra­kas – ko­ti­paik­ka­ni Pik­ka­ra­lan rak­sa. Ra­kas rak­sa – ja sa­mal­la jos­kus en jak­sa. Kun olin pik­ku­poi­ka, van­hem­pa­ni sääs­ti­vät ra­haa ra­ken­taak­seen kas­va­val­le per­heel­le oma­ko­ti­ta­lon. Sii­hen maa­il­ma­nai­kaan ei ol­lut tar­jol­la ma­ta­la­kor­kois­ta ra­ken­nus­lai­naa. Oli­si­ko se ol­lut seit­se­män­kym­men­ne­li­öi­nen asun­to­la, jos­sa me kaik­ki kak­si­tois­ta asuim­me – kol­mas­tois­ta per­heen­jä­sen syn­tyi Pik­ka­ra­las­sa.

Muis­tan, et­tä elä­mä oli on­nel­lis­ta ja ei ol­lut ah­das­ta­kaan. Hie­man sot­kuis­ta saat­toi ol­la jos­kus, ja tis­ki­vuo­ro­ja tun­tui ole­van mel­ko usein. Tis­ki­ko­net­ta ei sil­loin meil­lä ol­lut – toki sel­lai­nen oli kek­sit­ty. On vää­rä pää­tel­mä, et­tä muis­te­li­sin kat­ke­ra­na nii­tä pes­tä­viä kah­ta­sa­taa­kol­me­a­tois­ta haa­ruk­kaa, veis­tä ja lu­sik­kaa, nel­jää­kym­men­tä­kah­ta mu­kia ja kol­me­a­kym­men­täyh­tä lau­tas­ta. Edes pi­nos­sa ol­leet kah­dek­san kat­ti­laa ei­vät vie­lä­kään nos­ta ve­ren­pai­net­ta. Mie­lik­se­ni tis­kai­len toi­ses­sa ko­dis­sa­ni Es­poos­sa sil­loin täl­löin ja muis­te­len nii­tä hy­viä ai­ko­ja.

Isä oli päi­vät töis­sä ja läh­ti il­tai­sin rak­sal­le. äi­ti oli teh­nyt eväs­lei­piä val­koi­seen sty­rok­si­seen kyl­mä­lauk­kuun. Ruis­lei­piä, joi­den vä­lis­sä oli lau­an­tai­mak­ka­raa, juus­toa ja voi­ta. Ter­mok­ses­sa oli tee­tä ja pa­ke­tis­sa Pul­mu-pa­la­so­ke­ria. Meis­tä van­him­mis­ta sil­loin ala-as­tei­käi­sis­tä po­jis­ta läh­ti yk­si vuo­rol­laan isäl­le ka­ve­rik­si. Muis­tan, kuin­ka kyl­mi­nä il­toi­na nu­kuim­me vil­la­paa­lien se­as­sa ja ra­dio Yk­kö­sel­tä tuli An­ne­li Tem­pa­kan oh­jel­ma ”Mikä si­nun on”. Muis­tan, et­tä isä oli tai­ta­va ja osa­si ihan kai­ken. Muis­tan, et­tä rak­sal­la tuok­sui se­ment­ti, maa­li ja tuo­re, kui­vu­va puu.

äi­ti sai­ras­tui reu­maan jo nuo­re­na. Ra­ken­nusp­ro­jek­ti kas­va­van per­heen ohes­sa vaa­ti var­mas­ti pal­jon voi­maa sekä isäl­tä et­tä äi­dil­tä. En muis­ta, et­tä ko­vin usein oli­si ol­lut ai­kaa mat­kus­tel­la tai men­nä isän kans­sa ka­laan. Me lap­set kas­voim­me kes­ki­pis­tees­sä kui­ten­kin – em­me huo­mi­on vaan elä­män kes­ki­pis­tees­sä. Teim­me nii­tä sa­mo­ja asi­oi­ta kuin van­hem­mat­kin. Hoi­dim­me ja osal­tam­me kas­va­tim­me toi­si­am­me ja olim­me par­haat ys­tä­vät. Elä­mä oli hy­vin on­nel­lis­ta.

Muu­tim­me kuu­den vuo­den ku­lut­tua ra­ken­nuk­sen aloit­ta­mi­ses­ta hy­vin kes­ke­ne­räi­seen ko­tiin. Isä jou­tui sen jäl­keen ole­maan pal­jon enem­män äi­din tu­ke­na omais­hoi­ta­ja­na ja per­hees­sä ol­leet mo­net ko­et­te­le­muk­set hi­das­ti­vat ra­ken­ta­mis­ta. Ra­haa ei edel­leen­kään ol­lut ul­ko­puo­li­sen työ­voi­man palk­kaa­mi­seen. Il­ta­ru­kouk­see­ni kuu­lui sään­nöl­li­ses­ti kak­si asi­aa: et­tä talo tu­li­si val­miik­si ja äi­ti pa­ran­tui­si. Jäl­kim­mäi­nen to­teu­tui lo­pul­ta eri ta­voin kuin olin toi­vo­nut, kun äi­ti pää­si tai­vaan ko­tiin seit­se­män vuot­ta sit­ten. äi­ti ei kos­kaan näh­nyt ko­din val­mis­tu­van, mut­ta me elim­me kes­ke­ne­räi­ses­sä ko­dis­sam­me täyt­tä elä­mää vii­den­tois­ta vuo­den ajan per­he­juh­li­neen ja jou­lui­neen.

Jäl­keen­päin ajat­te­len, et­tä Pik­ka­ra­lan rak­sap­ro­jek­ti – jo­hon edel­leen lo­mil­la­ni tar­tun – on ol­lut mi­nul­le siu­naus. Kos­kaan ei ole tar­vin­nut poh­tia mitä teh­dä va­paa-ai­koi­na. Tääl­lä ete­läs­sä on ajoit­tain vai­ke­aa kek­siä te­ke­mis­tä, kun Ou­lus­sa lä­hes kaik­ki va­paa-ai­ka meni ra­ken­ta­es­sa, ja sii­hen tot­tui. Elä­män vai­kei­na vuo­si­na, kun tun­tui, et­tä ei saa oi­kein mis­tään otet­ta ja ah­dis­taa, tar­tuin sa­haan ja va­sa­raan. Sil­loin ah­dis­tuk­sen luup­pi kat­ke­si het­kek­si ja koin et­tä teen jo­tain, jol­la on tar­koi­tus. Oli il­to­ja, jol­loin ko­tiin aja­es­sa py­säh­dyin py­sä­kil­le it­ke­mään. Oli öi­tä, joi­na vain ru­koi­lin vail­la sa­no­ja. En sil­loin jak­sa­nut ai­na näh­dä tä­män pro­jek­tin siu­naus­ta.

Koti ei ole edel­leen­kään val­mis, ja pal­jon pi­tää jo re­mon­toi­da­kin, vaik­ka ei ole vie­lä kaik­kea saa­tu ra­ken­net­tua val­miik­si. Kol­me­kym­men­tä vuot­ta on pit­kä ikä jo ma­te­ri­aa­lien kes­ton­kin osal­ta. Isän kans­sa ra­ken­nus­työ­tä jat­ke­taan kah­des­taan tä­nä­kin ke­sä­nä, si­sa­ruk­set aut­ta­vat ku­kin per­he­ti­lan­teen­sa, va­ral­li­suu­ten­sa ja ter­vey­ten­sä sal­li­mis­sa ra­jois­sa. Sil­ti haa­vei­len val­miis­ta ra­ken­nuk­ses­ta jo­na­kin ke­säi­se­nä päi­vä­nä, kun hyt­ty­siä on vain vä­hän ja kuu­sen kä­vyt tip­pu­vat tuo­reel­le, vih­re­äl­lä pi­ha­nur­mel­le. Ra­ken­nan tör­mäl­le sa­vu­sau­nan ja is­tun sen te­ras­sil­la kat­sel­len ke­sä­öis­tä Ou­lu­jo­kea.

Mut­ta mitä se lop­puo­sa työn te­ke­mi­ses­tä on?

Kym­me­nen pro­sent­tia on työ­vä­li­nei­den et­si­mis­tä. Lo­put ja­kaan­tu­vat ta­san kah­vi­tau­koi­hin ja puur­ta­mi­seen.