Mitä ai­ka on? Wi­ki­pe­dia ker­too sen ole­van ”ole­mas­sa­o­lon ja ta­pah­tu­mien jat­ku­vaa, il­mei­ses­ti pe­ruut­ta­ma­ton­ta ete­ne­mis­tä men­nei­syy­des­tä tu­le­vai­suu­teen ny­ky­het­ken kaut­ta”. Sii­hen liit­tyy pe­rus­suu­rei­na ajan yk­si­köi­tä, ku­ten se­kun­ti ja tun­ti. Näi­tä voi­daan sit­ten joko pilk­koa pie­nem­mik­si osa­sik­si tai pi­no­ta suu­rem­mik­si lä­jik­si. Muis­te­len, et­tä ei ole im­pe­ri­aa­li­sia ai­ka­yk­si­köi­tä, ku­ten vaik­ka­pa pi­tuuk­sis­sa tuu­ma. Tuu­mas­ta toi­meen to­sin on ly­hin työ­mat­ka, jo­ten ai­kaan se vä­hän liit­tyy.

Meil­lä on käy­tös­sä kyl­lä jouk­ko ajan yk­si­köi­tä, jot­ka ovat epä­vi­ral­li­sia. Kun äi­ti käs­ki ei, vaan pyy­si, vie­mään ma­tot ulos ja piis­kaa­maan ne, yri­tyk­se­nä oli siir­tää tuo­ta ta­pah­tu­ma­het­keä tu­le­vai­suu­teen sa­no­mal­la et­tä koh­ta. Op­pi­lai­den kans­sa olem­me jos­kus poh­ti­neet, et­tä mi­ten pit­kä ai­ka sii­hen koh­taan me­nee se­kun­tei­na. Eh­kä it­se mat­to­piis­kaa­ja­na ajat­te­li­si, et­tä se las­ke­taan tun­neis­sa, mut­ta äi­dil­lä oli­vat vain se­kun­nit mie­les­sä. Sit­ten meil­lä on mui­ta­kin epä­sel­viä ajan suu­rei­ta, ku­ten ”pian”, ”het­ki­nen”, ”sa­la­ma­na” ja ”na­no­se­kun­nis­sa”, joka oi­ke­as­ti ei ole edes sil­män­rä­päyk­sen ver­taa.

On help­po sa­noa, et­tä ei ole ai­kaa. Kun pyy­de­tään te­ke­mään jo­tain vas­tuul­li­sia teh­tä­viä, ai­kaa ei sil­loin ole. No­pe­as­ti mie­les­sään pri­o­ri­soi – aset­taa tär­keys­jär­jes­tyk­seen elä­män­sä asi­oi­ta – saa­dak­seen lis­tan hän­nil­le tip­pu­maan sen asi­an, joka oli­si syy­tä hoi­taa pois heti. Kun taas odo­te­taan jo­tain mu­ka­vaa asi­aa, pri­o­ri­teet­ti muut­tuu. Al­kaa peli omas­sa mie­les­sä, et­tä oi­ke­as­taan se on­kin tär­keä asia. Joku on kek­si­nyt sa­nan ”it­se­pe­tos”.

Jos­kus ai­ka ku­luu hi­taas­ti. Vä­sy­nee­nä töis­sä tun­tuu, et­tä kah­vi­het­ken ja ny­ky­het­ken vä­liin mah­tuu mon­ta­kin jou­ta­vaa het­keä. Ta­va­no­mai­sel­la juok­su­len­kil­lä ai­ka ryö­mii, mut­ta muis­tan Coo­pe­rin tes­tit, jois­sa kel­lon pa­ris­to oli sel­väs­ti ta­val­lis­ta te­hok­kaam­pi. Kun odot­taa vas­taus­ta jo­hon­kin What­sapp-vies­tiin, ja sitä ei heti tule, jyr­sii kyn­net ny­sik­si ja it­se vas­taa ihan lii­an no­pe­as­ti. Ai­ka-ava­ruu­den kaa­reu­tu­ma on oman pik­ku­re­vii­rin si­sä­puo­lel­la.

Elä­män han­ka­li­na vuo­si­na tun­tui, et­tä ai­ka ei ar­mah­da. Pel­kä­si lä­hi­tu­le­vai­suut­ta, ja kau­kai­nen tu­le­vai­suus oli ah­dis­ta­va aja­tus­kin. Ei osan­nut aja­tel­la, et­tä voi­si­vat asi­at ol­la pa­rem­min ja ajan kulu miel­lyt­tä­vää. Jut­te­len toi­si­naan ys­tä­vän kans­sa, joka yrit­tää ku­lut­taa päi­vän­sä ”jo­ten­ku­ten”, ku­ten hän sen ker­too. Hä­nel­lä ei ole työ­tä ja ih­mis­suh­tei­ta­kin vä­hän. Usein hän sa­noo, et­tä niin se ai­ka vain ku­luu ja koh­ta­han on hel­mi­kuu­kin. Ajat­te­len sil­loin, et­tä mei­dän elä­mäm­me voi­vat pel­kis­tyä hy­vin pie­nik­si mer­ki­tyk­sel­li­syy­den mu­ruik­si.

Van­huu­des­sa saat­taa odot­taa pois­pää­syä. Van­hus tai sai­ras ei sano, et­tä odot­taa kuo­le­maa. Kuo­le­ma sa­na­na on kau­hea, mut­ta us­ko­vai­nen ei ajat­te­le elä­män päät­ty­mi­sen het­keä en­sim­mäi­se­nä kuo­le­ma­na. Kun tääl­lä maa­il­mas­sa elä­mä päät­tyy, al­kaa uu­si elä­mä, ei toi­nen kuo­le­ma. Sik­si se on pois­pää­se­mi­sen het­ki ja odo­tet­tu ta­pah­tu­ma. Van­ha, hurs­kas Si­me­on sa­noi, et­tä Her­ra las­kee pal­ve­li­jan­sa rau­haan me­ne­mään, sil­lä hän on näh­nyt Her­ran­sa au­tuu­den.

Ju­ma­lan ai­ka­kä­si­tys ei ole sa­man­lai­nen kuin meil­lä. Se on pa­ra­dok­saa­li­nen. Kaik­ki ta­pah­tuu li­ne­aa­ri­ses­ti, mut­ta toi­saal­ta tu­le­va on jo ta­pah­tu­nut. Ajat­te­lun ra­jat tu­le­vat no­pe­as­ti vas­taan. Se tun­tuu tur­val­li­sel­ta, ei ah­dis­ta­val­ta.

Nyt ai­ka­mie­he­nä ei osaa eri­tyi­sem­min odot­taa van­huut­ta, ja lap­suu­teen­kin on enem­pi tovi kuin na­no­se­kun­ti.