Teen riemukseni ja aikani kuluksi kaikkea käsityötä. Harmikseni raksahommat ovat kaukana, joten viihdytän itseäni työpaikan verstaalla. Vaikka joskus väsyttääkin oppituntien jälkeen, käväisen hetken jossain kahvilla ja kun tulen takaisin, luokka on muuttunut Sepon verstaaksi.
En ole minkäänlainen malliesimerkki vastuullisesta kuluttajasta. Yritän kuitenkin ottaa ympäristöasioita huomioon ja väsätä kaikkea mukavaa kierrätysmateriaalista. Sitä tosin olen tehnyt aina, sillä kotona ei useinkaan ollut uutta saatavilla. Polkupyörät kasasin romuista ja mopo oli poliisilaitoksen huutokaupasta. Samalla oppi tekemään.
Isä käyttää puruja talon lämmitykseen. Haemme säkeittäin tuota mainiota polttoainetta aina, kun lähiseudulta löytyy. Kerran isä löysi purujen seasta vanhan puukon. Puukon kahva oli rikki ja tuppea ei löytynyt. En taida jaksaa odotella, että seuraavassa puruerässä sellainen olisi.
Kuskasin terän Oulusta Espooseen ja arvelin kykeneväni ehostamaan siitä käyttöesineen. Irrotin kahvan ja kuppihelan ja putsasin sekä teroitin terän. Samalla kun otin Instagramin storyyn kuvia, mietin tupen tekoa. Katselin netistä ohjeita ja törmäsin erään foorumin kierrätyspalstalla ilmoitukseen, jossa luvattiin antaa hirven sarvia.
Minulla oli käyntiä Rajamäen suunnalla romiksella, ja ilmoittaja asui samalla suunnalla. Sovimme tapaamisen erääksi lauantaiksi, ja ajelin sarvet mielessä moottoritietä pohjoiseen. Muutakin materiaalia oli luvassa, ja mietiskelin, mitä kaikkea niistä voisi synnyttää.
Kurvasin omakotitalon pihaan. Minulle nosti kättä vanha mies, ja nousin autosta esittäytymään, kuten hyviin tapoihin kuuluu. Sanoin vain etunimeni, koska etelässä jostain syystä sukunimeä ei yleensä mainita. Hän teki samoin.
Pitkällä ja laihalla miehellä oli hieman kumara ryhti ja syvälle painuneista silmäkuopista minua tarkasteli kiinteästi kaksi pikimustaa silmää. Otsalla oli ryppyjä jo paljon, ja harmaat kulmakarvat olivat kasvaneet pitkiksi ja tuuheiksi. Kulunut pipo päällysti harmaita, ohuita hiuksia.
Mies lähti samoin tein kohti autotallia. Katselin likaisia farkkuja ja vanhaa, öljyistä laskettelutakkia, kun ne kulkivat laiha olento sisällään pihalla lojuvia ruosteisia koneita väistellen pariovista sisään. Seurasin perässä katsellen, selviäisikö mies kompastumatta.
Hän antoi käteeni ison läjän hirvensarvia. Paksuja ja ryhmyisiä. Karvatuppi oli yhä tallella. Mainitsin, että joku toinenkin oli halunnut käydä katsomassa, mutta mies lastasi syliini monenkin sarvipään kruunuja todeten, että ensimmäinen hakija saa.
Minua nolotti hieman ja sanoin, että maksan kyllä, tietysti. Mies ei halunnut kuulla puhuttavankaan korvauksesta. Hän kertoi, että hänen aikansa oli ohi ja seuraava saisi jatkaa. Kysyttyäni hän kertoi rakentaneensa talon ja pajan ja keränneensä materiaalia koko ikänsä. Kaiken oli saanut ilmaiseksi, kuulemma.
Katselin kiinteistöä räntäsateen läpi. Hieman sinisenharmaan talon jo tummunutta räystäspohjaa ja vähän ankean näköistä pihaa, jossa oli kaikenlaista tavaraa siellä täällä. Pensaat olivat villiintyneet ja polut jääneet lumen alle.
Kysyin, mitä mies oli elääkseen tehnyt. Hän kertoi olleensa sähkömies ja asuneensa siellä täällä Stadista lähdön jälkeen, kunnes oli päätynyt lähikuntaan asumaan. Kysyin, että reumako runteli jalat, kun liikkuminen oli hyvin vaikeaa. Hän kertoi, että työhän se oli tehtävänsä tehnyt ja puolusteli, että vaimo on paljon huonommassa kunnossa.
Mies kyseli, että tarvitsenko muuta. Kerroin hieman epävarmana, että metalleja joo, kimpiastiaa varten vannetta. Sitten leveää japanintalttaa varten hiiliterästä, vaikka vanhaa lehtijousta. Hän alkoi etsiä varastoa edestakaisin horjuvin, hitain askelin. Hän nosteli hyllyistä messinkiä, meripronssia, hiomapapereita ja pajavasaroita varsineen.
Minua alkoi hävettää ja kerroin ahneuden työntyessä takaraivolle, että ehkäpä näillä jo pärjäisin ja että jos tulisin toisen kerran sitten toukokuussa, kun lumet ovat sulaneet. Hän lupasi etsiä metalleja lisää, jos jaksaisi. Lisäsi vielä, että ei enää kiinnosta. Hänen aikansa oli ohi ja tekemiset tehty. Minulla nousi pala kurkkuun.
Vein tavarat autoni peräkonttiin ja kyselin, voisinko auttaa jotenkin. Mies mietti hetken ja kieltäytyi. Hän sanoi naapurin pojan käyvän auttamassa lumitöissä. Tarjouduin käyttämään kaupassa, mutta siitäkin hän kieltäytyi. Sanoin, että voi soittaa, jos tarvitsee joskus apua. En osaa jäädä kiitollisuudenvelkaan. Semmoinen vaiva vähän niin kuin minulla.
Käteltyämme mies raahautui kaltevalla, jäisellä pihalla vanhan, kolhuisen ja harmaan Toyotan etuovelle ja kohotti kättään, kun istuin etupenkille lähtöä tehden. Minua hävetti puhtaat vaatteeni, uudehko iso autoni ja se, etten ollut tuonut mitään mukanani.
Ajaessani kotiin mietin miehen elämäntilannetta ja minua ahdisti ja säälitti. En jaksanut iloita satojen eurojen ilmaisesta materiaalierästä, vaan suru pusersi rintaa. Kuinka mies ja hänen huonokuntoinen vaimonsa pärjäisivät? Tyttäristä mies puhui kyllä, mutta silti. Oli avuton olo.
Mikä on minulle tärkeää? En jaksanut siinä hetkessä huolestua ympäristöasioista. En muistanut sydänsuruja enkä isoa muutosta elämäntilanteessani. Kipeä polvi kovan säbämatsin jäljiltä ei ollut mielessä.
Mietin, että onko meidän siltikään valvottava ajallisissa asioissa? Raamatussa ovat sanat:
“Sen tähden minä sanon teille: älkää murehtiko hengestänne, mitä söisitte tai mitä joisitte, älkääkä ruumiistanne, mitä päällenne pukisitte. Eikö henki ole enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet?” (Matt. 6:25.)
“älkää siis murehtiko huomisesta päivästä, sillä huominen päivä pitää murheen itsestään. Riittää kullekin päivälle oma vaivansa.” (Matt. 6:34.)
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys