Kun pikkuisena poikana opin maitopurkin kyljestä lukemaan, en arvannut millaisen Pandoran lippaan tuo kyky avaa. En ole varma, kuinka paljon sen ikäinen ymmärtää lukemaansa – me kuitenkin reflektoimme kaikkea kokemaamme aiemman opitun tai sisäistetyn kanssa – mutta ainakin Aku Ankan taskukirjoista muistan puhekuplien lauseita, joiden oikea merkitys avautui vasta myöhemmällä iällä. Huumorintaju taitaa kehittyä ihmisellä melko myöhään ja asioiden kaksoismerkityksestä ei ole pikkulapsella haisuakaan.
Kuten aiemmin olen kertonut, olin lapsena Oulun kirjastojen vakioasiakas. Lähdin usein koulupäivän jälkeen Oulunsuun koululta ja sen sivukirjaston kautta fillarilla kirjastokierrokselle Karjasilta-pääkirjasto-Tuira ja haalin paitsi nipun sarjiksia (ja irtokarkkia jos oli rahaa – sillä sarjis ilman syötävää on kuin pusero ilman päänaukkoa), myös intellektuaalisempaa aineistoa kuten 3 etsivää -kirjoja, jännitysromaaneja, Tarzan-kirjoja, Astrid Lindgrenin tuotantoa, Maameri-sarjaa ja muuta vastaavaa lasten ja nuorten kirjallisuutta. Joskus sattui myös huonoa kirjallisuutta mukaan. Kauhuromaaneja kumma kyllä kykenin silloin lukemaan, nyt ei sellainen aineisto tunnu lainkaan hyvältä, kun arki ja uutiset tarjoavat sitä itseään yllin kyllin ja ilmaiseksi.
Pian alkoi kaikenlainen muukin kirjallisuus kiinnostaa. Jo lapsena luin kodin kirjahyllystä paitsi Valittuja Paloja, myös saman julkaisijan romaanilyhennelmiä – tiedättehän ne ruskeat tekonahkakantiset kirjat, joiden selkämyksessä on se Pegasoksen kuva ja neljän pienoisromaanin nimet. Antikvariaatit ovat pullollaan noita kirjoja, joiden hinta ei päätä huimaa. äitini ja minun kirjallisuusmaut eivät olleet ihan yhteneväiset, mutta tylsinä hetkinä saatoin jonkun romanttisen tiiliskiven kaivaa hyllystä ja senkin lukea. Tietokirjallisuuskin kiinnosti ja erityisesti historia, olikohan Facta-niminen se vihreäselkäinen sarja, joka kodin kirjahyllyssä oli.
Sadut ovat olleet aina mielilukemistoani. Onneksi vanhempani olivat ostaneet niukoilla varoillaan oranssinpunaisen Suuri satukirjasto -sarjan hyllyyn, ja vietinkin monia huumaavia hetkiä pienen tulitikkutytön, prinsessa Ruususen, Lumikin, Tuhkimon ja muiden satuhahmojen parissa. En voi vieläkään lukea pikkutytön palelevista jaloista ja joulukuusenkynttilöiksi muuttuvista tähdistä liikuttumatta. Kaunis värikuvitus täydensi elämystäni. Ei silloin ollut tietoakaan Pokemoneista, Harry Potterista tai Tatusta ja Patusta. Elin kaunista, vanhanaikaista satua ja uskoin, että elämä voi olla sellaista ihanteellisimmillaan.
Tultuani miehen ikään ja lukioon suomalainen kansallisromanttinen kirjallisuus oli kaiken mitta. Linnankoski, Kivi, Canth, Kauppis-Heikki, Lassila, Waltari, Aho. Tulenkantajat ja tulen sytyttäjät. Täällä Pohjantähden alla sai aikaan samanlaista tunteiden hyökyä kuin sadut aiemmin. Maailmankuvani oli silloin toki suppea ja mieli mustavalkoinen, mutta se oli todella elähdyttävää aikaa! Melkein olisin voinut liittyä fennomaaniseen liikkeeseen, jos sellainen olisi ollut. Nimeni olisin tietty muuttanut joksikin supisuomalaiseksi.
Maailmankirjallisuus kiinnosti myös koko ajan enemmän. En muista mistä sain kirjaideani ja -vinkkini mutta luulen peruskoulun ja lukion äidinkielen opiskelujen olleen merkittävä tekijä. Paljon tarjottiin luettavaksi huonoakin kirjallisuutta, mutta seassa oli myös helmiä. Tolstoi, Dostojevski, Asimov, Cervantes ja Dickens. Klassikoiden klassikot. Jostain syystä venäläinen kaunokirjallisuus iski lujaa.
Joitain kirjoja luin kahteenkin kertaan ja juuri hankin hyllyyni Asimovin Säätiö-sarjan joka on scifiklassikko. Samoin lapsuuden huikea viisiosainen Cooperin Pimeä nousee -fantasiasarja on hyllyssäni yhtä osaa lukuunottamatta. Canthin Hannaa en kyennyt vuosien päästä lukemaan enää, kun omat elämäni ahdistukset tulivat niin voimakkaina mieleen. Remarquen Länsirintamalta ei mitään uutta oli taas teos, jonka luin yhteen putkeen läpi yön, kun en malttanut lopettaa. Perfektionistisena luonteena tavoitteeni oli, etten jätä yhtään kirjaa kesken, mutta jouduin nielemään ylpeyteni kilven Alastalon salissa -outouden edessä. Mutta vielä minä senkin selätän.
Runouden tuntijaksi mielelläni esittäytyisin, mutta se on minulle erämaata. Toki pidän, kun runoja luetaan ja joskus harvoin saatan itsekin jotain lueskella. Olen kirjoittanut muistaakseni kolme runoa ja yksi on julkaistu Oulun koulun kohinaa -koululaislehdessä, kun olin toisella luokalla. Ihan vielä ei siis kustannussopimusta olla tekemässä. Virsi- ja laulurunous kiinnostaa kyllä, ja perinteistä Eino Leinoakin olen lukenut viimeistään silloin, kun on tullut kitkerät rukkaset joltakin neitokaiselta. Pragmaattinen on lähestymiskulma siis runouteen minulla.
Raamattua pitäisi lukea myös. Olen huomannut, että en muista sieltä juuri mitään, tutuimpia kertomuksia lukuun ottamatta. Joskus innostuin ja aloin lukemaan tuota maailmankaikkeuden suurinta kirjaa kokonaan läpi, pienen pätkän ennen nukkumaanmenoa joka ilta. Pelkäsin, että löydän sieltä jotain pelottavaa ja tuntui kovin aralta alkaa luku-urakkaan. Muistan, että rukoilin toisinaan ymmärrystä. Sitä taas en muista, montako vuotta Raamattua kahlasin, mutta tuli sekin lukutavoite lopulta saavutettua. Lähes kaikki on tainnut tosin unohtua.
Enää ei lukeminen kuitenkaan pelota. Valmistautuessani raamattuluokkaan tai ystävieni kanssa yhteiseen raamattupiiriin uskallan selata sitä vapain ja uteliain mielin. Yhä edelleen tunnen kunnioitusta Raamattua kohtaan ja aistin pyhyyden sen kirjoituksissa. Tiedän, että kukaan ei tule autuaaksi Raamattua lukemalla mutta koen, että siitä saa apua taisteluihin sielunvihollista vastaan.
Olen alkanut miettiä, voinko lukea kaikkea olemassaolevaa. Nuoruudessa en niin kovin tarkkaan etukäteen selaillut löytämääni kiinnostavanoloista kirjaa vaan lueskelin menemään. Nyt kyselen ystäviltä joskus kirjavinkkejä (silloin kun TM ja uusin Aku Ankka on luettu) ja kerron, että klassikoita minulle, kiitos. Kauppakeskuksessa kuljeskelin kerran hajamielisenä tappamassa aikaa ennen lähijunaa, ja kirjakaupassa myyjä kohteliaasti tiedusti mitä saisi olla, herralle. Hetken mietittyäni kerroin, että taidan olla varsin erikoinen lukija ja kyselin, löytyykö kirjoja, joissa ei ole seksiä eikä väkivaltaa. Klassikot kiinnostavat pääasiassa. Myyjä meni hiljaiseksi ja tuumasi jotenkin, että saapa nähdä. Jotain suositteli, mutta avattuani myöhemmin kyseisen kirjan, löysin saman tien sellaista, mitä en halunnut löytää. Jäi ostamatta.
Nyt lukuharrastus on harmittavasti hiipunut. Sen verran pitäisi lukea, että voisi yrittää tehdä vaikutuksen vaikkapa johonkin kirjallisuuden opiskelijaan tarvittaessa. Olen ostellut kirjoja Huuto.netistä ja Tori.fi-kauppapaikasta, ja ne ovat pinossa pölyä keräämässä sänkyni vieressä. Myrskyluodon Maija odottaa viimeistä inspiraatiota, että luen sen loppuun. Uusi Tekniikan Maailma vain on jonossa sitä ennen. Miksi se onkin niin rauhatonta tämä arki.
Pitäisi luopua älylaitteista ja unohtaa netti määräajaksi. Uskon, että sitä kautta löytyisi uudelleen lukuharrastuksen riemu. Hämäränhetket, kynttilä ja villasukat sekä mukillinen teetä. Jos en itse saakaan aikaiseksi kirja-ahmintaa, lueskelen joskus kuitenkin sisarusten lapsille tai oppilailleni ääneen ja huomaan, kuinka tarinat ja sadut vangitsevat kuulijansa edelleen. Pieni tulitikkutyttö seisoo jälleen lumisella kadulla ja raapaisee yhden tikun lämmitelläkseen käsiään. Loiste valaisee myös lukijan silmät ja lämmittää mielen.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys