Tenavat-sarjakuvan Ressu istuskelee koppinsa päällä ja miettii kirjalleen hyvää aloitusta. Minua pyydettiin blogistiksi Päivämiehen verkkolehteen, ja Ressun ongelma on minullakin – hyvää aihetta kirjoittaa ei tunnu löytyvän. Ei ole edes synkkä saati myrskyinen yö helpottamassa tarinaniskentää. Ajattelin tosin siirtää iltaan kirjoitukseni, koska deadlineen on aikaa vielä muutama tunti kuitenkin. Sitten muistin usein hokemani viisauden, että työn tekemisestä 89 % on ryhtymistä. Aloin sitten ryhtyä.
Aluksi kieltäydyin bloggaajan tehtävästä miettien samalla, että kukahan minua oli hoksannut ehdottaa blogistiksi – minä kun en harrasta kirjoittamista käytännössä lainkaan. Kirjojakin luen enää harvoin, ja kirjallisuuden Nobel on jo jaettu. Syyt kieltäytymiselleni tuntuivat ymmärrettäviltä myös minuun yhteyttä ottaneesta toimittajasta.
Jäin silti miettimään asiaa, asettuen erilaisiin näkökulmiin. Kerroin eräälle ystävälleni, että olin kieltäytynyt. Hän melko suorasukaisesti mutta ystävällisesti antoi ymmärtää, että parempi miettiä asiaa uudelleen. Lupasin yrittää sillä ehdolla, että voin lopettaa, jos tuntuu, että blogini on parempi pöytälaatikottaa odottelemaan 3000-luvun historiantutkijoita.
Luin pari Päivämiehen blogitekstiä ja totesin, että pyydetyt 1000–2000 merkkiä ei ole kovin paljon. Seminaarityön tai gradun aikaansaaminen tuntui haastavammalta, ja niistäkin on selvitty jotenkuten. Johan niihin sanojakin mahtui enempi. Rimaa en juuri alemmaksi saa, sillä yleensä menen sieltä, missä rimaa ei ole lainkaan.
Laitoin sormet soittamaan näppiksen mustia nappuloita. Muistin vanhan ohjeen, jossa neuvottiin rakentamaan tekstistä kerrossämpylä. Sitten muistin myös puheen laatimiseen ohjeen, eli iskevä alku ja napakka lopetus. Näistä kaavoistahan saa aikaan valmista, ajattelin. Puuttuu enää se sisusta. Ja sisustamisestahan pidän.
Perusteluiksi aiemmalle kieltäytymiselleni kerroin, että minun pienessä poikamiehen elämässäni ei ole mitään eeppistä, mitään kiinnostavaa. Minähän teen vain töitä kesät ja talvet, lomat ja niiden väliset ajat. Kuka olisi kiinnostunut lukemaan työselostuksia paitsi yliopiston lehtorit. Ei minulla ole edes lemmikkiä, josta jakaa kuvia ja tarinoita. Oppilaistakaan en saa jakaa asioita kuin kotien kanssa käytettävässä ohjelmistossa Wilmassa.
Käytän sosiaalista mediaa melko paljon – liikaa – ja olen huomannut että en halua ylen paljoa jakaa kuvia itsestäni tai tekemisistäni. Kuvia hienoista esineistä tai hetkistä jaan joskus Instagramissa ajatellen, että ehkä ne ovat kuin runoja kuvina. Ne avautuvat tulkitsijalleen eri tavoin. Mutta enhän minä kuvia nyt halua laittaa vaan pitäisi kirjoittaa.
Pienenä pelkona kirjoittamisessa on myös taitavien kirjoittajien ja kielentuntijoiden joukko ystävissäni. Aiheutanko vain hampaiden kirskuntaa tai myötähäpeää. Entä jos aina liian myöhään tulevat katumapäälliset toimittavat minut silloin sulkeutumaan pieneen asuntooni määräajaksi. Ovatko ilmaisuni kuluneita ja mitäänsanomattomia.
Toinen peikko on copy-pastemieli, jollaisen olen saanut lahjaksi. Monet mielestäni taitavat puhetyöläiset tai huumorimiehet ja -naiset voivat joskus löytää ilmaisujaan ja maneereitaan puhekielestäni tai vaikkapa Whatsapp-tekstistä. Entäs jos blogituotokseni alkavat täyttää plagiaatin tunnusmerkkejä.
Chattaillessani pyrin löytämään ilmaisuun uusia, raikkaita tapoja ja hauskoja mielleyhtymiä. Jotkin kuluneet fraasit saattavat uudessa, yllättävässä ympäristössä toimia hyvin. Mutta toimivatko ne blogissa, jota lukee hyvin erilaisten ihmisten joukko. Kahdenkeskisessä viestinnässä voi aina virittää ilmaisutavan vastaanottajan mukaan. Jos huomaa että ymmärrykseni ei ylettänyt samalle korkeataajuudelle, voi turvautua purkukiekkoratkaisuun eli tuupata jonkin joulupukkiemojin perään.
Yksi arkuuden aihe on, että tiedostan kirjoittavani verkkolehteen jonka tulee olla uskoa vahvistava ja rakentava. Vaikka loiva vastaisen rannan kiiskiluonteeni ja joskus poleeminen tyylini eivät uskomisen aihepiiriin sekoittuisikaan, niin ne aiheuttavat silti pientä pelkoa, ettei loukkaisi ketään tai saisi aikaan ankeaa oloa. Onneksi yksinkertaisen uskon professorit karkottavat miinusmerkkistä elämäntyyliä, vähennyslaskua ei pienille lapsille nimittäin ole opetettu.
Merkkimääräni on tähän mennessä ylitetty. Arvosana ei sen vuoksi laske akateemisen kirjoitelman tavoin, mutta kirjallisen loppukadenssin jälkeen ei kannata enää rakentaa uutta motiivia. Siksi työnnän tällä erää näppäimistöstylukseni tuppeen. Niin tekivät jo muinaiset roomalaiset.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys