Isä­ni, joka on Ola­vi, on sil­ti oi­ke­as­ti On­ni. Mi­nus­ta se on oi­kein hyvä nimi, vaik­ka elä­mä ei oli­si­kaan pelk­kää ylä­mä­keä (mi­nus­ta hiih­tä­es­sä ylä­mä­et ovat mu­ka­via). Ja ei­hän isä ni­men saa­des­saan voi­nut vai­kut­taa asi­aan, sii­hen, et­tä hä­net ko­et­tiin suu­re­na on­ne­na per­hees­sään ja sii­tä ni­mi­kin.

Mi­nul­la on ol­lut on­ni saa­da kir­joit­ta­mi­sen lah­ja. Tar­koi­tan sil­lä sitä, et­tä koen kir­joit­ta­mi­ses­ta iloa! Päi­vä­mie­hen blo­gis­tin ko­men­nuk­se­ni on nyt pää­tök­ses­sään. Kun kol­me vuot­ta sit­ten sain pyyn­nön al­kaa kir­joit­taa, aluk­si kiel­täy­dyin. Sit­ten mie­tit­ty­ä­ni suos­tuin. Kir­joit­tai­sin­han jo­hon­kin joka ta­pauk­ses­sa. Fa­ce­boo­kiin en ole to­sin nyt kir­joit­ta­nut, eh­kä jat­kan jol­lain toi­sel­la alus­tal­la myö­hem­min.

Mie­tin mis­tä kir­joit­tai­sin. Ky­syin sitä ys­tä­vil­tä, joil­ta olen saa­nut hy­viä vih­jei­tä ai­em­min­kin. Ajat­te­lin, et­tä se voi­si ol­la jo­tain elä­män tär­kei­tä asi­oi­ta hi­pai­se­vaa, sy­väl­lis­tä­kin. Jo­tain jää­hy­väis­sa­no­jen ta­pais­ta – niin juh­lal­li­sel­ta kuin se äkis­ti vai­kut­taa­kin. Ha­lu­an jo­tain hy­vää ja mer­ki­tyk­sel­lis­tä an­taa läk­si­äi­sek­si jo­kai­sel­le.

Olen saa­nut run­saas­ti pa­lau­tet­ta teks­teis­tä­ni. Pää­o­sin kiit­tä­vää mut­ta myös hip­pa­sen kriit­tis­tä­kin pa­lau­tet­ta. Se on ol­lut sel­lais­ta, jota en ol­lut toi­vo­nut. Ra­ken­ta­vaa se on ol­lut sik­si, et­tä olen ke­hit­ty­nyt kir­joit­ta­ja­na. Us­kon sii­tä ole­van iloa ja hyö­tyä. Teks­te­jä­ni on lu­ke­nut myös ih­mi­siä, jot­ka ei­vät ole elä­väs­tä us­kos­ta osal­li­sia. Kii­tos si­nul­le, joka luit teks­ti­ni ja an­noit pa­lau­tet­ta­kin!

Erään op­pi­tun­nin aluk­si pik­kui­nen op­pi­las ker­toi äi­tin­sä ky­sy­neen, et­tä on­ko se tei­dän kä­si­työn ope Sep­po joku kir­jai­li­ja­kin. Hän kun oli löy­tä­nyt ne­tis­tä Päi­vä­mies-blo­gi­ni. Ko­kei­lin goog­la­ta ni­mel­lä­ni ja tot­ta to­si­aan siel­tä tuli en­sim­mäi­se­nä se Kut­sut­tu­na-blo­gi­teks­ti! Hie­man häm­men­ty­nee­nä myön­sin kir­joit­ta­va­ni kyl­lä blo­gia. Olen iloi­nen ja on­nel­li­nen, et­tä luit teks­ti­ni ja ker­roit tyt­tä­rel­le­si­kin!

Kii­tos teil­le mo­nil­le, joi­hin tu­tus­tuin pa­laut­tei­den kaut­ta. Teil­le, jot­ka ja­oit­te kos­ket­ta­vas­ti elä­mään­ne myö­hem­min säh­kö­pos­tit­se, What­sap­pil­la, kah­vi­ku­pin ää­res­sä ja seu­ra­pen­kis­sä. Olen saa­nut teis­tä mo­nis­ta ys­tä­viä, ja sii­tä olen ää­ret­tö­män on­nel­li­nen!  ”Ih­mi­nen, jol­la on ys­tä­vä, pi­tää ole­man ys­tä­väl­li­nen; sil­lä ys­tä­vä pi­tää lu­jem­min hä­nen kans­san­sa kuin veli” (Sa­nanl. 17:24).

Kii­tos Siru-ys­tä­väl­le, joka pait­si roh­kai­si, myös kään­si teks­te­jä­ni eng­lan­nik­si, kii­tos myös teil­le ul­ko­mail­la asu­vil­le, jot­ka luit­te nii­tä! On on­ni ja­kaa yh­tei­nen elä­vä us­ko tei­dän kans­san­ne. Kii­tos Päi­vä­mie­hen toi­mi­tuk­sel­le teks­tie­ni muok­kaa­mi­ses­ta, sii­tä on ol­lut suur­ta apua mo­nes­ti. Kii­tos ys­tä­vil­le, jot­ka esi­luit­te teks­ti­ni toi­si­naan pyy­det­tä­es­sä.

Mi­nul­la on ol­lut on­nel­li­nen elä­mä. Sii­hen on mah­tu­nut pal­jon vas­toin­käy­mi­siä, sai­raut­ta ja ah­dis­tus­ta. Olen var­ma, et­tä il­man noi­ta kit­ke­riä sit­ruu­na­lah­jo­ja en oli­si näin on­nel­li­nen! Ajat­te­len, et­tä vain sil­loin on mah­dol­lis­ta ha­vai­ta ilo, kun sen het­kek­si me­net­tää. Vä­hän pes­si­mis­ti­se­nä luon­tee­na olen jou­tu­nut myön­tä­mään, et­tä ei sur­kea olo säi­ly­nyt­kään ku­ten ole­tin, vaan se kään­tyi vä­ki­sin­kin ilok­si en­nen pit­kää!

Ih­mi­nen voi toki teh­dä­kin on­nen­sa eteen jo­tain. Erään suo­ma­lai­sen on­nel­li­suus­tut­ki­muk­sen mu­kaan on­nel­li­sim­mat ih­mi­set aut­ta­vat mui­ta. He ei­vät jää vat­vo­maan asi­oi­ta, ja heil­lä on nä­kö­kul­man vaih­ta­mi­sen kyky. Riit­tä­vä lepo, ter­veel­li­nen ra­vin­to ja sään­nöl­li­nen lii­kun­ta tuo­vat pal­jon iloa ja on­nea.

Nuo pi­tä­vät to­dis­te­tus­ti paik­kan­sa, mut­ta osa meis­tä ei ky­ke­ne noi­ta asi­oi­ta suo­rit­ta­maan ei­kä saa­vut­ta­maan. Sinä lu­ki­ja­ni olet eh­kä sai­raa­las­sa, van­ki­las­sa tai yk­si­näi­syy­des­sä. Si­nul­la ei vält­tä­mät­tä ole mah­dol­li­suuk­sia teh­dä mo­nia asi­oi­ta. Mut­ta mikä lah­ja: suu­rin on­ni ja ilo löy­tyy sii­tä – ja vain sii­tä – kun saa omis­taa elä­vää us­koa sy­dä­mes­sään! ”Au­tu­aat ovat ne, joi­den­ka vää­ryy­det ovat an­teek­si an­ne­tut, ja joi­den­ka syn­nit pei­te­tyt ovat” (Room. 3:7). Ajat­te­le – saat sen lah­ja­na, il­man min­kään­lais­ta vaa­ti­mus­ta tun­tees­ta tai tie­dos­ta! Jo pie­ni lap­si omis­taa elä­vän us­kon sy­dä­men­sä aar­tee­na. Saat lap­sen lail­la sen ot­taa vas­taan ja omis­taa it­se­kin.

Ju­ma­la siu­nat­koon ja var­jel­koon si­nun pol­ku­si, lu­ki­ja­ni. On­nel­lis­ta uut­ta vuot­ta 2020!

Ju­ma­lan rau­han ter­vei­sin Sep­po