Olen kir­joit­ta­nut edel­li­sis­sä blo­gi­teks­teis­sä­ni lu­ke­mi­ses­ta. Hie­man olen si­vun­nut asi­aa Raa­ma­tun lu­ke­mi­sen nä­kö­kul­mas­ta­kin. Ys­tä­vie­ni kans­sa olem­me poh­ti­neet, mi­ten tär­ke­ää lu­ke­mi­nen on. Lu­ku­tai­to ei ole it­ses­tään sel­vä asia. Ei lu­ku­ky­ky­kään ole. Muis­tan Päi­vä­mies-leh­des­tä ta­ka­vuo­sil­ta ju­tun, jos­sa haas­ta­tel­tiin poh­jois­suo­ma­lais­ta mies­tä. Hä­nel­lä ei ol­lut kuu­loa ei­kä nä­köä. Lu­kies­sa­ni sil­loin vuo­rol­la­ni leh­teä ää­neen ka­se­til­le mie­tin, et­tä kuin­ka­han hän kom­mu­ni­koi mui­den kans­sa. Ar­tik­ke­lis­ta kävi il­mi, et­tä fa­si­li­toi­den eli kä­si­viit­to­min avus­ta­jan kans­sa.

Suo­mes­sa ei ole osat­tu lu­kea kai­kin voi­min ko­vin kau­aa – ei­kä lu­ku­tai­to vie­lä­kään ole sa­tap­ro­sent­ti­nen. Ylä­as­tei­käi­se­nä jolp­pi­na tein työ­e­lä­mään tu­tus­tu­mis- eli TET-jak­son Poh­jois-Suo­men vies­ti­pa­tal­joo­nan keit­ti­öl­lä. Tun­tui hy­väl­tä aja­tuk­sel­ta li­vah­taa sop­pa­ka­nuu­nan ää­reen pal­ve­le­maan isän­maa­taan alai­käi­se­nä. Siel­lä tu­tus­tuin va­rus­mie­heen, joka oli taas li­vah­ta­nut pe­rus­kou­lun jäl­keen Nor­jan öl­jyn­po­raus­lau­tal­le hit­saus­hom­miin. Huo­ma­sin, et­tä hän ei osan­nut ai­na­kaan kir­joit­taa, kun pur­jo­si­pu­li­kul­hon eti­ket­tiin hän teks­ta­si jo­tain kum­mal­lis­ta. Lu­ku­tai­dos­ta en pääs­syt sel­vyy­teen.

Lu­ku­tai­don puut­tu­mi­nen voi joh­tua mo­nes­ta asi­as­ta. Kaik­ki maa­il­man ih­mi­set ei­vät edes saa lu­ku­tai­don ope­tus­ta. Mo­nil­la ih­mi­sil­lä on jon­ki­nas­tei­nen neu­ro­lo­gi­nen häi­riö tai ar­ki­sem­min lu­ki­häi­riö. Pu­hu­taan myös dys­lek­si­as­ta. Ar­vi­ol­ta 5–10 pro­sen­til­la maa­il­man ih­mi­sis­tä on jon­ki­nas­tei­nen lu­ki­häi­riö. Kir­jai­met me­ne­vät kes­ke­nään se­kai­sin, tai nii­tä puut­tuu. Hah­mot­ta­mi­nen on han­ka­laa.

En­nen lu­ku­tai­to oli har­vi­nai­nen ja ar­vos­tet­tu kyky. Joil­la oli vau­raut­ta, ne lu­ki­vat. Kir­jat – tai ki­vi­tau­lut ja kir­ja­kää­röt – oli­vat har­vas­sa kuin asi­a­pi­toi­set ra­di­o­ka­na­vat ny­kyi­sin. Ei lii­oin löy­ty­nyt lu­et­ta­vaa­kaan niin, et­tä ko­din kir­ja­hyl­ly oli­si var­sin täyt­ty­nyt. Si­säl­tö oli useim­mi­ten us­kon­nol­li­sia teks­te­jä. Kir­joi­tet­tiin muis­tiin siis täh­del­li­siä asi­oi­ta pää­o­sin. Kir­ja­kau­pan top ten -hyl­lyn ää­res­sä ei nyt tule mie­lee­ni aja­tus­ta täh­del­li­sis­tä teks­teis­tä.

Mi­ten sit­ten si­vis­tys ja kult­tuu­ri le­vi­si­vät? No, vies­tin­tään oli ole­mas­sa kei­non­sa: vaik­ka­pa vi­hel­lys, pei­li tai sa­vu­mer­kit. Kyyh­ky­jä ei kan­nat­ta­nut käyt­tää, kun ki­vi­tau­lun kan­ta­vaa kyyh­kyä ei ol­lut vie­lä ja­los­tet­tu. Tuos­ta vi­hel­lyk­ses­tä vies­tin­tä­nä on edel­leen La Go­me­ran saa­rel­la ole­mas­sa osaa­mis­ta. Sitä kut­su­vat sil­bok­si, ku­ten ra­di­os­ta sat­tu­mal­ta kuu­lin. On­ko se sit­ten sitä sa­na­ton­ta vies­tin­tää. Ny­ky­ai­kai­set me­di­at oli­si­vat ol­leet kova sana sii­hen­kin maa­il­ma­nai­kaan. (Ny­ky­ään­hän jois­sa­kin me­di­ois­sa on esil­lä mel­kein­pä vain kova sana ei­kä juu­ri muu­ta.)

Ym­mär­tääk­seen si­vis­ty­sa­si­aa täy­tyy miet­tiä men­nei­tä ai­ko­ja li­sää. Myrs­ky­luo­don Mai­ja per­hei­neen ko­koon­tui hä­mä­rän­het­ki­nä kuun­te­le­maan ta­ri­noi­ta, joi­ta Van­ha Ol­le ker­toi­li. Sil­loin oli ai­kaa kuun­nel­la, kun työt oli teh­ty ja vies­ti­miä pa­kol­li­si­ne sta­tus­päi­vi­tyk­si­neen ei löy­ty­nyt. Kaik­ki oleel­li­nen – eh­kä olee­ton­kin – kul­ki suus­ta suu­hun-me­ne­tel­mäl­lä. Sys­tee­mi pe­la­si vä­hän sii­hen mal­liin, et­tä ei pe­ri­aat­tees­sa tar­vin­nut osa­ta ker­to­jan­kaan lu­kea. Hän vain vä­lit­ti kuu­le­man­sa eteen­päin ker­to­mal­la tai lau­la­mal­la.

Mie­tin jos­kus, et­tä sat­tui­ko­han se­kaan kos­kaan bu­ge­ja. Jo­kai­nen ker­to­ja kun tup­paa vä­rit­tä­mään sa­no­maan­sa eri­lai­sin te­hos­tein ja ken­ties muok­kaa­maan vies­tin­sä oman mu­ka­vuu­sa­lu­een­sa läm­pöön aset­tu­vak­si. Fik­tii­vi­sis­sä eli ku­vit­teel­li­sis­sa ker­to­muk­sis­sa var­mas­ti näin ta­pah­tui­kin, mut­ta ajat­te­len, et­tä kris­ti­nus­kon py­his­sä teks­teis­sä sa­no­ma on py­sy­nyt sa­ma­na. Syy­nä on elä­vä us­ko, joka on vai­kut­ta­nut py­hän Hen­gen kaut­ta ker­to­jan ja kir­joit­ta­jan sy­dä­mes­sä.

Ve­li­kul­tai­äs­sä me ve­li­poi­kien ja ka­ve­rei­den kans­sa ka­las­tim­me. Muis­tan Ou­lu­jo­en va­loi­sat ke­säy­öt, kun sou­dim­me uis­tin­ta ja py­säh­dyim­me jos­kus saa­ren­nok­kaan nuo­ti­ol­le is­tus­ke­le­maan ja pais­ta­maan mak­ka­raa. Sii­nä sit­ten ta­ri­noi­tiin ja ju­tel­tiin. Kuu­lin ker­rot­ta­van muun mu­as­sa erääs­tä va­paa­pa­lo­kun­nan pa­lo­mie­hes­tä, joka sai nuo­ret läh­te­mään va­paa­eh­toisb­rank­ka­rik­si vain sik­si, et­tä sai­vat kuul­la hä­nen kiin­nos­ta­vaa ta­ri­na­nis­ken­tään­sä. Erä­ker­hos­sa meil­lä oli ve­tä­jä­nä Kouk­ku-Late, joka nii­ni­kään vään­si jut­tua vä­hän kai­kes­ta – ja kaik­ki oli tie­tys­ti ai­na tot­ta! Oi­ke­as­taan yh­teen ko­koon­tu­mi­sen mo­ti­vaat­to­ri­na oli juu­ri ta­ri­noin­ti. Muu oli ke­hys­tä, joka oli mil­loin min­kä­kin ni­mi­nen.

Ta­ri­noi­den ten­ho ja lumo on vah­va. Kai­ke­ni­käi­set pi­tä­vät ker­ron­nas­ta. Huo­maan opet­ta­va­ni usein ta­ri­noi­den ja ker­to­mus­ten kaut­ta op­pi­lai­ta­ni ja useim­mi­ten lap­set hil­je­ne­vät­kin kuun­te­le­maan. Aa­mu­na­vauk­sek­si luen opet­ta­vai­sia, ly­hyi­tä teks­te­jä, jot­ka usein si­joit­tu­vat jo­ten­kin vuo­den­kul­kuun so­pi­vik­si. Toi­si­naan eleh­din ja ään­te­len te­hos­taak­se­ni sa­no­maa. Jos­kus vaih­dan tes­ti­mie­les­sä ja lys­tik­se­ni ker­to­muk­sen hen­ki­löi­den ni­met läs­nä ole­vien op­pi­lai­den ni­mik­si ja hy­myi­len, kun unen­pöp­pe­röi­set op­pi­laat val­pas­tu­vat kuun­te­le­maan. Jopa kuu­des­luok­ka­lai­set ky­sy­vät jos­kus, et­tä en­kö lu­ki­si heil­le teks­tiä, vaik­ka tun­nit ei­vät ole­kaan aa­mus­ta. Ym­mär­rän, et­tä ta­ri­noi­ta on mo­nes­ti kuun­nel­tu suu­rel­la mie­len­kiin­nol­la ja et­tä ää­neen lu­ke­mi­nen ja ta­ri­noin­ti on tär­ke­äm­pää kuin uu­det op­pi­mi­sym­pä­ris­töt di­gi­vi­ta­mii­ni­tab­let­tei­neen.

Hie­man ah­dis­tu­nee­na olen miet­ti­nyt raa­ma­tun­tun­te­muk­sen vä­he­ne­mis­tä, kun sitä tär­ke­ää kir­joi­tus­ten ko­ko­el­maa niin vä­hän lu­em­me. Kyse ei toki ole var­si­nai­ses­ti ta­ri­nois­ta vaan py­his­tä teks­teis­tä joi­ta lu­et­tiin, lau­let­tiin ja kuun­nel­tiin. Ne vah­vis­ta­vat ja roh­kai­se­vat mei­tä us­ko­maan.

”Minä avaan suu­ni sa­nan­las­kuun, ja van­hat ta­pauk­set mai­nit­sen,

Jot­ka me kuul­leet olem­me ja tie­däm­me, ja mei­dän isäm­me meil­le ju­tel­leet ovat,

Et­tem­me sitä sa­lai­si hei­dän lap­sil­tan­sa, jäl­keen­tu­le­vai­sel­ta su­ku­kun­nal­ta, ju­lis­tain

Her­ran kii­tok­sia, ja hä­nen voi­maan­sa ja ih­mei­tän­sä, jot­ka hän on teh­nyt” (Ps. 78:2-4).