Is­tun olo­huo­neen soh­val­la ja ime­tän vau­vaa. Sa­mal­la kuun­te­len eka­luok­ka­lai­sen lu­ku­läk­syä. Al­kaa vä­hi­tel­len ol­la po­jal­la jo joku aja­tus tuos­ta lu­ke­mi­ses­ta. Ihan hyvä, sil­lä eka­luo­kan puo­li­vä­li ja jou­lu­lo­ma jo hää­möt­tää. Vil­kai­sen pu­he­lin­ta, kun uu­si vies­ti vi­lah­taa näy­tös­sä.

”…ha­ku­ses­sa uu­sia verk­ko­leh­den blo­gis­te­ja en­si vuo­del­le. Si­nun ni­me­si nou­si esiin näi­den kes­kus­te­lu­jen yh­tey­des­sä...”

Mi­täh? Mi­nul­le­ko tämä tuli? Pi­ti­kö­hän tä­män men­nä sit­ten­kin jol­le­kin muul­le? Pa­rem­mal­le? Mitä tämä tar­koit­taa? Mi­ten blo­gi­teks­te­jä kir­joi­te­taan? Mi­nul­la py­syy eh­kä ka­me­ra kä­des­sä, mut­ta en­tä kynä?

”Äi­ti, kuit­taus!” Kuu­luu vie­res­tä. Lu­ku­läk­syn lop­puo­sa tai­si men­nä vä­hän ohi kor­vie­ni, mut­ta kuit­taan kil­tis­ti sen lu­e­tuk­si.

Lä­he­tän saa­ma­ni vies­tin heti rak­kaal­le mie­hel­le­ni töi­hin ja ar­moi­te­tul­le neu­vo­nan­ta­ja­jou­kol­le­ni Mam­ma­sis­ko­jen What­sApp-ryh­mään. Ky­syn mie­li­pi­tei­tä. Toi­von vä­hän, et­tä joku sa­noi­si suo­raan: ”Älä ku­vit­te­le­kaan, ei si­nus­ta sii­hen ole”. Sil­loin oli­si help­po kiel­täy­tyä blo­gis­tin teh­tä­väs­tä. Ku­kaan ei sano niin. Sen si­jaan sa­no­vat sa­mo­ja asi­oi­ta, joi­ta omat­kin ai­vo­ni ovat jo al­ka­neet as­kar­rel­la. Mis­tä kir­joi­tu­sai­hei­ta? Mis­tä voi­mia ja var­sin­kin ai­kaa kir­joit­ta­mi­seen, tä­män kai­ken ar­ki­här­del­lin kes­kel­lä?

Lap­set al­ka­vat pyö­riä näl­käi­si­nä keit­ti­ös­sä, kel­lo näyt­tää ole­van jo lii­an pal­jon. Ruo­ka pi­täi­si ol­la jo val­mis tai ai­na­kin tu­los­sa. Kurk­kaan jää­kaap­piin. Näyt­tää jä­mä­päi­väl­tä, so­pii. Nos­te­len vii­kon­lo­pul­ta jää­nei­tä ruo­kia saa­rek­keen pääl­le: pot­tu­muu­sia, loh­ko­pot­tu­ja, jau­he­li­haa tor­til­lois­ta, muu­ta­ma broi­le­rin file, uu­ni­pork­ka­noi­ta. Huu­te­len po­ru­kan syö­mään. Jo­kai­nen ka­sat­koon sii­tä it­sel­leen mie­lui­san an­nok­sen.

Rei­lun puo­li­tun­ti­sen jäl­keen äi­din sy­dän huo­kai­see hel­po­tuk­ses­ta: taas ker­ran per­he ruo­kit­tu ja jopa näin pie­nel­lä vai­val­la täl­lä ker­taa. Vie­lä kun saan tis­ki­vuo­ro­lai­sen hou­ku­tel­tua hom­man­sa kimp­puun, pää­sen pa­laa­maan päi­vän ky­sy­myk­sen ää­reen. Vas­taan vies­tiin, lu­paan har­ki­ta asi­aa ja an­nan säh­kö­pos­ti­o­soit­tee­ni li­sä­tie­to­ja var­ten.

Li­sä­tie­dois­sa mai­ni­taan pää­tök­sen de­ad­li­ne. Pari viik­koa siis ai­kaa aja­tel­la ja pun­ta­roi­da asi­aa.

Olen taas imet­tä­mäs­sä vau­vaa, kun pu­he­lin muis­tut­taa: ”Blo­gis­tik­si? De­ad­li­ne”. Mi­hin se kak­si viik­koa meni? Kat­son ka­len­te­ria. Ahaa, se meni kou­lu­lais­ten op­pi­mis­kes­kus­te­lui­hin, vau­van pai­no­kont­rol­lei­hin, jäl­ki­tar­kas­tuk­seen, lab­raan ja van­hem­pai­nil­taan sekä tiet­ty tis­kei­hin, pyyk­kei­hin, ruu­an­lait­toon, läk­syi­hin, kus­kauk­siin ja vau­van hoi­toon. Blo­gis­ti-aja­tus on vi­lah­ta­nut aja­tus­ten vie­res­sä muu­ta­maan ker­taan, mut­ta väis­ty­nyt kil­tis­ti ta­ka­va­sem­mal­le, kun olen lu­van­nut sitä pa­rem­mal­la ai­kaa aja­tel­la.

Nyt vis­siin pi­tää jär­jes­tää se pa­rem­pi ai­ka, et­tä osaa vas­ta­ta jo­ta­kin. La­taan pu­he­li­mel­le jon­kin al­keel­li­sen muis­ti­on ja ko­kei­len, osaan­ko kir­joit­taa. Noin tun­nin pääs­tä lä­he­tän teks­tin taas sa­mal­le alus­sa mai­ni­tul­le kun­ni­oi­te­tul­le ja re­hel­li­sel­le raa­dil­le­ni, mie­hel­le­ni ja Mam­ma­sis­koil­le. Esit­tä­vät muu­ta­mia kor­jau­seh­do­tuk­sia, mut­ta ei­vät lyt­tää. Sen si­jaan kan­nus­ta­vat. Lu­pau­tu­vat jat­kos­sa­kin lu­ke­maan ja kom­men­toi­maan teks­te­jä, jos blo­gis­tin pes­tiin lu­pau­dun.

Mie­tin, on­ko mi­nul­la ke­nel­le­kään mi­tään an­net­ta­vaa, kir­joi­tet­ta­vaa. Kun elä­mä­ni enim­mäk­seen pyö­rii pien­tä pii­riä ihan täs­sä ko­tiym­py­röis­sä. Kat­son ym­pä­ril­le­ni. Vau­va on nu­kah­ta­nut sy­liin. Pie­net leik­ki­vät uu­nin vie­res­sä muo­vi­sil­la me­re­ne­lä­jil­lä. Pie­nem­mät ty­töt ovat pys­tyt­tä­neet jou­lu­kort­ti­pa­jan huo­nee­seen­sa, syn­tyy hie­no­ja kort­te­ja ja mel­koi­nen sot­ku. Po­jat kuu­lu­vat vaih­teek­si ki­nas­te­le­van pe­li­vuo­rois­ta ylä­ker­ras­sa. Tei­ni­tyt­tö­ni tou­hu­a­vat keit­ti­ös­sä. Toi­nen te­kee kök­sän­läk­sy­nä säm­py­löi­tä ja toi­nen näyt­täi­si lei­po­van jo­tain suk­lais­ta, ku­ten usein muul­loin­kin. Tuok­suu her­kul­li­sel­ta. Mies kuu­los­taa aja­van pi­haan juu­ri so­pi­vas­ti. Eh­kä voin tar­jo­ta lu­ki­joil­le pie­niä kur­kis­tuk­sia mei­dän ko­koi­sen ja nä­köi­sen per­heen elä­mään. Osal­le ver­tais­tu­kea, osal­le nä­kö­a­lo­ja. Ja voi­han ol­la, et­tä ai­hei­ta put­kah­te­lee vä­lil­lä pie­nen pii­rin ul­ko­puo­lel­ta­kin. Kun edes tei­ni­tyt­tö­ni ei­vät säi­käh­dä aja­tus­ta äi­din kir­joit­ta­mis­ta blo­gi­teks­teis­tä, us­kal­lan lo­pul­ta lu­pau­tua vuo­dek­si ko­ea­jal­le.