Mai­ju Rau­nis­maa

Vuo­den vaih­tees­sa kuu­lin sis­kol­ta­ni, et­tä he ovat pa­rin muun sis­kon kans­sa pe­rus­ta­neet Kii­tol­li­suus­ryh­män su­vun nai­sil­le What­sapp:iin. ”Sii­hen voi joka päi­vä kir­joit­taa muu­ta­man asi­an, mis­tä on kii­tol­li­nen”, hän ker­toi.

Ahaa, ei­pä mi­nul­la joka päi­väl­le kii­tol­li­suu­den ai­hei­ta rii­tä, jo­ten en­pä tai­da sii­hen ryh­mään liit­tyä, ajat­te­lin vä­hän täm­möi­se­nä pes­si­mis­miin tai­pu­vai­se­na. Mi­nua lä­hin­nä ah­dis­taa sel­lai­nen pak­ko­po­si­tii­vi­suus. Oli­pa ti­lan­ne mikä vain, ei saa va­lit­taa, vaan ai­na vain vään­ne­tään hymy naa­mal­le. Mi­nus­ta ei sel­lai­seen ole.

Vä­hän ajan pääs­tä ute­li­ai­suus kui­ten­kin ot­ti val­lan ja lii­tyin Kii­tol­li­suus­ryh­mään. Al­kuun vain lu­es­ke­lin mui­den kii­tol­li­suu­den ai­hei­ta, kir­joi­tus­pak­koa ei tie­ten­kään on­nek­si ol­lut. Siel­lä ol­tiin kii­tol­li­sia muun mu­as­sa lei­vi­nuu­nis­ta ja mie­hen te­ke­mäs­tä ruu­as­ta, kau­niis­ta il­mas­ta ja ys­tä­vän pu­he­lus­ta, val­miik­si saa­dus­ta kou­lu­hom­mas­ta ja mu­ka­vas­ta il­ta­ky­läs­tä, tur­val­li­ses­ta ko­ti­maas­ta ja us­kon lah­jas­ta. Pie­niä ja suu­ria asi­oi­ta.

Mi­nä­kin aloin jo­tain kir­joi­tel­la. Olin kii­tol­li­nen las­ten lei­po­mis­ta kek­seis­tä ja au­rin­koi­ses­ta päi­väs­tä, päi­vä­u­nis­ta ja pien­ten mu­ka­vas­ta hoi­to­pai­kas­ta. Vä­lil­lä oli päi­viä, et­tä kii­tol­li­suu­den ai­hei­ta oli vai­kea löy­tää. Ai­na en jak­sa­nut edes yrit­tää, ja se­kin oli ihan ok.

Vä­lil­lä taas oli päi­viä, et­tä kii­tol­li­suu­den ai­hei­ta löy­tyi jopa pit­kä lis­ta. Aa­mu-unet, kun mies oli nous­sut pien­ten kans­sa aa­mu­pa­lal­le. Ul­ko­na oli kau­nis il­ma. Oli sel­vit­ty seu­roi­hin. Oli näh­ty ys­tä­viä. Piz­zail­ta­pa­la ja sau­na vie­lä sii­hen pääl­le. Help­po­han sel­lai­se­na päi­vä­nä oli ol­la kii­tol­li­nen.

Mitä kii­tol­li­suus it­se asi­as­sa on? Duo­de­ci­min Ter­veys­kir­jas­ton ar­tik­ke­lis­sa eri­tyi­so­pet­ta­ja Kai­sa Vuo­ri­nen mää­rit­te­lee kii­tol­li­suu­den mie­les­tä­ni hy­vin: ”Kii­tol­li­suus on hy­vin­voin­tia ja on­nel­li­suut­ta vah­vis­ta­va myön­tei­nen tun­ne. Kii­tol­li­suu­den ko­ke­mi­nen on hil­jais­ta aset­tu­mis­ta het­keen ja huo­mi­o­li­has­ten vah­vis­ta­mis­ta. Kii­tol­li­suus on elä­män an­ta­mien lah­jo­jen tie­tois­ta poh­ti­mis­ta. Kii­tol­li­suus rau­hoit­taa, li­sää it­se­ar­vos­tus­ta, vä­hen­tää ver­tai­lua toi­siin ja aut­taa vai­keis­sa het­kis­sä. Kii­tol­li­suu­den vaa­li­mi­nen vah­vis­taa so­si­aa­li­sia suh­tei­ta ja tuo ih­mi­siä yh­teen. Kii­tol­li­suu­den 'la­sien' läpi elä­män tar­kas­te­lu nos­taa kat­seen ylös 'omas­ta na­vas­ta'. Sil­loin voi näh­dä yhä use­am­min, mitä hy­vää elä­mä on tuo­nut mu­ka­naan.”

Täs­sä yh­te­nä per­jan­tai­na mei­dän au­to sit­ten ot­ti ja ha­jo­si, jät­ti mei­dät tien­var­teen. Mitä oli­sin aja­tel­lut tuos­sa ti­lan­tees­sa en­nen tätä muu­ta­man kuu­kau­den kii­tol­li­suus­kyl­pyä? Noh, ly­hy­es­ti sa­not­tu­na: ai­ka kur­jia aja­tuk­sia.

Mitä kir­joi­tin sinä il­ta­na kii­tol­li­suus­ryh­mään:

❤️ Au­to ei ha­jon­nut mo­ta­ril­le, vaan vas­ta pie­nem­män tien var­teen, lä­hem­mäs ko­tia.

❤️ Au­to ha­jo­si vas­ta ko­ti­mat­kal­la, ja nuo­ri­so eh­ti käy­dä raa­mat­tu­luo­kas­sa.

❤️ Mies pää­si pian hi­naa­maan mei­dät ko­tiin.

❤️ 4 muu­ta au­toi­li­jaa eh­ti py­säh­tyä aut­ta­maan / ky­sy­mään, tar­vi­taan­ko apua.

Kii­tol­li­suut­ta voi on­nek­si myös op­pia, jopa täm­möi­nen pe­rus­pes­si­mis­ti. Ny­ky­ään muis­tan yhä use­am­min kat­sel­la maa­il­maa kii­tol­li­suu­den ”la­sien” läpi. Ar­ki näyt­tää sil­loin jo­ten­kin ke­vy­em­mäl­tä. Elä­mäs­sä ta­pah­tuu myös su­rul­li­sia, kur­jia ja ikä­viä asi­oi­ta, ei nii­tä tar­vit­se kiel­tää, niin vain on. Mut­ta jo­kai­ses­ta päi­väs­tä löy­tyy myös jo­tain, mis­tä voi ol­la kii­tol­li­nen.

Mis­tä sinä olet tä­nään kii­tol­li­nen?