Nel­jä­vuo­ti­as piir­tää vie­res­sä­ni. Yh­täk­kiä hä­nel­lä al­kaa kiu­kut­taa, kun piir­tä­män­sä il­ma­pal­lo ei suos­tu muo­dos­tu­maan hä­nen mie­len­sä mu­kai­sek­si. Vau­va, jota yri­tän imet­tää päik­kä­reil­le, tie­ten­kin ha­vah­tuu he­reil­le. Yri­te­tään yh­des­sä piir­tää il­ma­pal­loa, mut­ta mi­kään ei kel­paa. Eh­do­tan jopa uu­den pii­rus­tuk­sen aloit­ta­mis­ta, mut­ta ei­hän se­kään piir­tä­jäl­le nyt käy.

Mi­nu­a­kin al­kaa tur­haut­taa, kun en me­kas­tuk­sen ta­kia saa pie­nin­tä unil­le. Lo­pul­ta tur­hau­tu­nut lap­si heit­tää mi­nua pyy­he­ku­mil­la, ja sil­loin mi­nul­la­kin me­nee her­mot. ”Saa si­nua har­mit­taa, mut­ta mi­tään et ala heit­te­le­mään!” puus­kah­dan. Lap­si vis­kaa ta­va­rat lat­ti­al­le ja pai­ne­lee ylä­ker­taan. Yri­tän rau­hoit­tua ja saa­da vau­van­kin lo­pul­ta­kin rau­hoit­tu­maan päi­vä­u­nil­le.

Ei mene kau­an, kun kuu­len nel­jä­vuo­ti­aan as­ke­leet taas por­tais­sa. Lap­si tu­lee suo­raan luok­se­ni, ot­taa kau­las­ta kiin­ni ja sa­noo: ”Jee­tuk­ten ni­met­tä ja ve­let­tä kaik­ki kiu­kut­te­lut an­teek­ti”. Lap­si ra­kas, otan hä­net kai­na­loon ja siu­naan hän­tä­kin.

Niin lii­kut­ta­vaa, kun lap­si­kin ha­lu­aa ja osaa an­taa ja us­koa an­teek­si. Ha­lu­am­me yrit­tää pi­tää evan­ke­liu­mia esil­lä ko­to­na. Lap­suu­den­ko­dis­sa­ni isä tai äi­ti kävi il­tai­sin lu­ke­mas­sa las­ten kans­sa il­ta­ru­kouk­sen ja siu­nat­tiin syn­nit an­teek­si. Oli tur­val­lis­ta nu­kah­taa, kun oli saa­nut päi­vän kiu­kut­te­lut ja pöl­jäi­lyt an­teek­si. Ol­laan tätä sa­maa pe­rin­net­tä ha­lut­tu jat­kaa omien­kin las­ten kans­sa, ja sii­tä on­kin muo­dos­tu­nut iha­na ja tär­keä il­ta­ru­tii­ni.

Vuo­sia sit­ten sis­ko­ni oli saa­nut en­sim­mäi­nen lap­sen­sa, ja ker­toi, et­tä heil­lä­kin on jat­ket­tu tätä ko­din pe­rin­töä. Hän ru­koi­lee vau­van kans­sa il­ta­ru­kouk­sen ja lau­laa il­ta­lau­lu­ja. Meil­lä oli sil­loin jo mon­ta las­ta ja nuo­rin oli vau­va, sa­man ikäi­nen kuin sis­ko­ni vau­va. Mi­nuun se ko­lah­ti, äi­din sy­dä­mee­ni, mei­dän vau­van kans­sa ei ol­tu var­maan kos­kaan ru­koil­tu il­ta­ru­kous­ta. Ihan tur­hia tun­non­tus­kia, tie­dän. Mut­ta täm­möi­si­ä­hän me äi­dit olem­me, ha­lu­am­me pa­ras­ta lap­sil­lem­me.

Sa­ma­na il­ta­na mie­he­ni oli pe­laa­mas­sa len­to­pal­loa, ja mi­nul­la oli las­ten il­ta­toi­met yk­sin hoi­det­ta­va­na. Ham­mas­pe­su­jen jäl­keen, kun olin saa­nut pai­men­net­tua lap­set sän­kyi­hin­sä, kier­sin lap­sen luo­ta toi­sen luo. Vau­va roik­kui kai­na­los­sa mu­ka­na. Kol­mat­ta ker­taa sil­le il­taa il­ta­ru­kous­ta lau­la­es­sa­ni ta­ju­sin, et­tä on­han mei­dän­kin vau­va pääs­syt mu­kaan il­ta­ru­kouk­siin. Jopa mon­ta ker­taa sa­man il­lan­kin ai­ka­na. Sii­nä ne lap­set vä­hi­tel­len kas­va­vat mu­kaan näi­hin us­ko­vai­sen per­heen ta­los­te­lui­hin. Suun­nil­leen vuo­den iäs­sä al­ka­vat jo sor­mi­an­sa ase­tel­la ris­tiin, isom­pien si­sa­rus­ten pe­räs­sä.

Lap­suu­den­ko­dis­ta­ni muis­tan, et­tä nuo­ruu­den kyn­nyk­sel­lä yh­tei­nen il­ta­ru­kous ja il­ta­siu­naus jäi vä­hem­mäl­le. Vaik­ka tun­tui, et­tä juu­ri sil­loin oli­si pal­jon an­teek­si­an­ta­mus­ta kai­van­nut. Pää­tin­kin nuo­re­na äi­ti­nä, et­tä meil­lä kyl­lä käy­dään sit­ten nuor­ten­kin sän­ky­jen vie­rel­lä joka il­ta, et­tei il­ta­ru­kous ja il­ta­siu­naus unoh­tui­si. Vaan kuin­kas sit­ten kä­vi­kään. Joku il­ta ruuh­ka­vuo­sien kes­kel­lä huo­ma­sin, et­tei ole mo­neen il­taan vai jopa viik­koon tul­lut käy­tyä tei­nien luo­na il­lal­la.

Mi­nun il­ta­ni me­ni­vät vaa­ti­van vau­van kans­sa. Nuor­ten nuk­ku­maan­me­no­ryt­mi­kin oli muut­tu­nut. Tuli sit­ten jos­sa­kin vai­hees­sa ta­vak­si, et­tä en­nen nuk­ku­maan­me­noa tei­nit tu­le­vat soh­val­le vie­reen, kun is­tuin imet­tä­mäs­sä vau­vaa yö­u­nil­le. ”Ru­koil­laan­ko il­ta­ru­kous?”, he vä­lil­lä ky­sy­vät, ja vä­lil­lä minä ky­syn. Ru­koil­laan yh­des­sä il­ta­ru­kous, siu­na­taan evan­ke­liu­mil­la. Tur­val­lis­ta on läh­teä nuk­ku­maan evan­ke­liu­mil­la siu­nat­tu­na.