Mai­ju Rau­nis­maa

Kun he­rä­sin, kaik­ki tun­tui eri­lai­sel­ta. Oma keho tun­tui ai­van ou­dol­ta, vie­raal­ta. Edel­li­se­nä il­ta­na mi­nus­ta oli tul­lut äi­ti. Yh­dek­sän kuu­kau­den odo­tuk­sen ja vuo­ro­kau­den uu­ras­tuk­sen tu­lok­se­na su­loi­nen pik­kui­nen tyt­töm­me, esi­koi­sem­me, oli syn­ty­nyt.

Läh­din aa­mu­pa­lal­le osas­ton au­laan sai­raa­lan mek­koon ja aa­mu­tak­kiin pu­keu­tu­nee­na, put­ki­su­kat mak­ka­ral­le va­lu­en ja san­daa­lit läp­sy­en. Käy­tä­väl­lä vau­van­sän­kyä työn­tä­es­sä­ni tun­sin it­se­ni ihan ou­dok­si ja jo­ten­kin alas­to­mak­si. Ys­tä­vä­ni, esi­koi­sen tu­le­va kum­mi, oli osas­tol­la kä­ti­lö­har­joit­te­lus­sa ja sat­tui ole­maan juu­ri sinä aa­mu­na pai­kal­la. Hän huik­ka­si on­nit­te­lut kans­li­as­ta vuo­ron­vaih­to­pa­la­ve­rin kes­kel­tä. Tun­tui jo­ten­kin ai­van omi­tui­sel­ta näh­dä jo­ta­kin niin tut­tua kai­ken sen uu­den ja ou­tou­den kes­kel­lä.

Olin as­tu­nut äi­tiy­den po­lul­le. Muis­tan jo lap­se­na haa­veil­lee­ni äi­dik­si tu­los­ta. Nyt olin äi­ti. Oli iha­naa ja ih­meel­lis­tä. Olin pal­jon hoi­ta­nut pie­nem­piä si­sa­ruk­sia ja mui­ta lap­sia. Jo­ten­kin nai­i­vis­ti olin ku­vi­tel­lut, et­tä las­ten hoi­to su­juu tuos­ta vaan.

Oman lap­sen saa­mi­nen oli kui­ten­kin jo­tain, mitä en ol­lut osan­nut ku­vi­tel­la. Se rak­kaus, jota omaa pik­kuis­ta koh­taan tun­si, oli jo­ta­kin ihan uut­ta ja kä­sit­tä­mä­tön­tä. Myös vas­tuu oli uut­ta. Hoi­dan sii­nä pien­tä, jon­ka hy­vin­voin­ti ja jopa hen­ki on ihan täy­sin mi­nus­ta ja hoi­dos­ta­ni riip­pu­vai­nen. En on­nek­si ol­lut sitä vas­tuu­ta ihan yk­sin kan­ta­mas­sa, vaan yh­des­sä rak­kaan mie­he­ni kans­sa. Isä vas­ta­syn­ty­neen vau­van kans­sa on muu­ten yk­si maa­il­man lii­kut­ta­vim­mis­ta asi­ois­ta.

Koh­ta esi­koi­sen syn­ty­män jäl­keen mi­nul­la nou­si mai­to ja sen yh­tey­des­sä myös kuu­me. Ihan nor­maa­lia, olen myö­hem­min ym­mär­tä­nyt. Tuos­sa het­kes­sä, kun tä­ri­sin hor­kas­sa mo­nen pei­ton al­la niin, et­ten voi­nut edes vau­vaa nos­taa, olin ihan kau­huis­sa­ni. Ne hor­mo­nit, hor­mo­nit, ei niis­tä suot­ta va­roi­tel­la… Olin ihan var­ma, et­tä olen kuo­le­mas­sa. It­keä vol­lo­tin ja pyy­sin mies­tä­ni pi­tä­mään hy­vän huo­len pik­kui­ses­ta. Mie­he­ni, ai­na niin jär­ke­vä, rau­hoit­te­li mi­nua ja sa­noi, et­tä et ole yh­tään mi­hin­kään nyt kuo­le­mas­sa. Ja oi­ke­as­sa­han hän oli, taas ker­ran.

Esi­koi­sen ol­les­sa hiu­kan al­le puo­li­tois­ta­vuo­ti­as saim­me toi­sen iha­nan ty­tön, par­haim­man syn­ty­mä­päi­vä­lah­ja­ni. Seu­raa­vat puo­li­tois­ta vuot­ta ku­lui­vat, ja yh­täk­kiä meil­lä oli­kin het­ken ai­kaa kol­me al­le 3-vuo­ti­as­ta, kun en­sim­mäi­nen poi­kam­me syn­tyi.

Olin nuo­ren, kas­va­van per­heen äi­ti. Päi­vät oli­vat täyn­nä tou­hua, työ­tä ja tun­tei­ta, lai­das­ta lai­taan. Kaik­ki lap­set oli­vat pie­niä ja ihan sii­nä liki. Kat­soin ihas­tel­len iso­ja per­hei­tä. Aja­tel­la, et­tä heil­lä on niin iso­ja ja tai­ta­via lap­sia, et­tä osaa­vat ja ha­lu­a­vat käy­dä jopa muis­sa­kin per­heis­sä lap­sia hoi­ta­mas­sa. Myös me saim­me iloi­ta näis­tä las­ten­hoi­ta­jis­ta. Rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­läm­me on ol­lut ta­pa­na jär­jes­tää ke­säl­lä päi­vä­lei­rit ala­kou­lui­käi­sil­le lap­sil­le ikä­luo­kit­tain, esi­mer­kik­si es­ka­rit–2-luok­ka­lai­set maa­nan­tai­na ja niin edel­leen. Muis­tan aja­tel­lee­ni: wau, joil­la­kin per­heil­lä on lei­ri­läi­siä joka ikä­luo­kas­sa eli jo­kai­sel­le lei­ri­päi­väl­le.

Haa­vei­lin isos­ta per­hees­tä. Toi­saal­ta olin aja­tel­lut, et­tä kun me­nim­me suh­teel­li­sen iäk­käi­nä nai­mi­siin, tus­kin edes eh­dim­me ko­vin mon­taa las­ta saa­maan, ei ai­na­kaan lä­hel­le­kään kym­men­tä. Noh, sil­loin ne omat 24 vuot­ta tun­tui­vat "suh­teel­li­sen iäk­kääl­tä"; nyt, 17 vuot­ta myö­hem­min, saa­tan ol­la hiu­kan eri miel­tä.

Olen ai­na ol­lut lap­si­ra­kas ja var­maan ikui­nen vau­va­kuu­mei­li­ja. Mie­he­ni sen tie­tää ja al­koi seit­se­män­nen lap­sen jäl­keen, vä­hän en­nen nel­jää­kymp­pi­ä­ni, mi­nua vä­hi­tel­len val­mis­tel­la ikään­ty­mi­sen tuo­miin to­si­a­si­oi­hin. ”Olet jo sen ikäi­nen, et­tä voi­han ol­la, et­tei me enää vau­vo­ja saa­da­kaan.” Sa­noin tie­tä­vä­ni, et­tei­vät vau­vat ole kos­kaan it­ses­tään­sel­vyyk­siä, mut­ta toi­voin ja ru­koi­lin, et­tä sai­sim­me vie­lä ai­na­kin yh­den vau­van.

Vä­hän myö­hem­min aloin­kin odot­taa kah­dek­sat­ta las­tam­me. Saim­me hert­tai­sen poi­ka­vau­van. Pari vuot­ta myö­hem­min saim­me per­hee­seem­me vie­lä yh­dek­sän­nen lap­sen.

Olem­me Ju­ma­lan lah­ja­na saa­neet yh­dek­sän iha­naa las­ta, mah­ta­vaa per­soo­naa. On se ih­meel­lis­tä. Vain Ju­ma­la tie­tää, saa­daan­ko mei­dän per­hee­seen vie­lä li­sää lap­sia. Vau­va­kuu­mei­li­ja mi­nus­sa ha­lu­ai­si vie­lä mon­ta vau­vaa, vaik­ka kak­so­set, jär­ki taas muis­tut­te­lee voi­mien riit­tä­mi­ses­tä. On jo­ten­kin iha­nan tur­val­lis­ta, kun saan jät­tää tä­män­kin asi­an Ju­ma­lan kä­siin, ei tar­vit­se it­se päät­tää.

Iso­jen per­hei­den kau­his­te­li­jat eh­kä ku­vit­te­le­vat, et­tä ne seit­se­män tai kym­me­nen tai kuu­si­tois­ta las­ta ovat kaik­ki ihan pie­niä ja avut­to­mia yh­tä ai­kaa. Mut­ta ei­hän se niin mene. Ai­na­kin meil­lä oli kol­men kans­sa eh­kä fyy­si­ses­ti ras­kain­ta, kun oli­vat kaik­ki ihan pie­niä. Mut­ta sen jäl­keen on al­ka­nut las­ten kas­vun myö­tä hel­pot­taa. Yh­täk­kiä tuli se päi­vä, kun huo­ma­si, et­tä isoim­mat pär­jää­vät jo vä­hän ai­kaa ko­to­na kes­ke­nään, ei­kä kaik­kia tar­vit­se kus­ka­ta enää kaik­ki­al­la mu­ka­na. Se oli ove­la ja hel­pot­ta­va tun­ne.

Erää­nä ke­sä­päi­vä­nä vuo­sia sit­ten huo­ma­sin, et­tä meil­tä läh­ti lei­ri­läi­siä jo­kai­seen rau­ha­nyh­dis­tyk­sen ke­sä­lei­ri­päi­vään. Hups, jo­ten­kin yl­lä­tyin – on­ko lap­sia muka niin pal­jon? Ei tun­tu­nut pal­jol­ta.

Joi­ta­kin vuo­sia myö­hem­min erää­nä ke­sä­päi­vä­nä lap­set te­ki­vät lis­tan jää­te­löis­tä, min­kä ku­ka­kin ha­lu­aa ja lä­het­ti­vät mei­dät van­hem­mat kah­des­taan kaup­paan jää­te­lö­lis­tan kans­sa. Kaik­ki lap­set jäi­vät siis kes­ke­nään ko­tiin. Em­me­hän me mei­nan­neet osa­ta kah­des­taan kau­pas­sa ol­la­kaan, kun olim­me tot­tu­neet sii­hen, et­tä ai­na jom­pi­kum­pi käy yk­sin. Var­sin­kin kaup­pa­ta­va­roi­den kas­sei­hin las­taa­mi­nen oli yh­des­sä vai­ke­aa, kun kum­mal­la­kin oli muo­tou­tu­nut oma ru­tii­ni sii­hen. Tai­si myy­jä ih­meis­sään kat­soa, kun sä­hel­sim­me ja nau­roim­me sii­nä os­tok­sia pa­ka­tes­sam­me.

Ny­ky­ään il­tai­sin, kun pie­nem­mät lap­set ovat jo nuk­ku­mas­sa, olem­me isoim­pien kans­sa olo­huo­nees­sa ju­tel­leet heil­le ajan­koh­tai­sis­ta asi­ois­ta, ku­ten yh­teis­haus­ta, ke­sä­töis­tä, Su­vi­seu­ro­jen työ­vuo­rois­ta ja re­surs­si­pank­kiin las­ten­hoi­ta­jak­si il­moit­tau­tu­mi­ses­ta. On ihan us­ko­ma­ton­ta seu­ra­ta, mi­ten mah­ta­via ja vas­tuul­li­sia mei­dän omis­ta nuo­ris­tam­me on kas­va­nut, mei­dän mo­nes­ti niin riit­tä­mät­tö­mäl­tä ja tai­ta­mat­to­mal­ta tun­tu­vas­ta kas­va­tuk­ses­ta huo­li­mat­ta.

Kirk­kaat rie­mun ää­net soi­vat

tä­nään sy­dä­mes­sä­ni.

Muis­tot kii­tos­mie­len toi­vat,

niis­tä kii­tän nöy­räs­ti.

Her­ra an­toi elä­män,

kai­ken hy­vin joh­ti hän,

tä­hän as­ti ar­mos­san­sa

siu­nan­nut on lah­joil­lan­sa.

SL 301:1