Mai­ju Rau­nis­maa

5-vuo­ti­as is­tuu soh­val­la las­ten ku­va­raa­mat­tu sy­lis­sään ja sil­mät suu­ri­na ky­syy:

– Voi­ko sem­moi­nen ve­den­pai­su­mus tul­la taas? Voi­ko?

– Ei voi tul­la. Ju­ma­la lu­pa­si, et­tei enää kos­kaan tule ve­den­pai­su­mus­ta, ja Ju­ma­la lait­toi tai­vaal­le sa­teen­kaa­ren lu­pauk­sen mer­kik­si.

Lap­set kat­se­le­vat ku­va­raa­mat­tua ja jut­te­le­vat Noo­an ar­kis­ta. Pik­ku­ve­li väit­tää ark­kia isok­si ta­lok­si, mut­ta iso­sis­ko tie­tää, et­tä se on jät­ti­mäi­nen lai­va. Ruu­an­lai­ton lo­mas­ta vas­tai­len las­ten ky­sy­myk­siin ja ul­ko­muis­tis­ta ker­toi­len tut­tu­ja ker­to­muk­sia. Aloi­te­taan pa­ra­tii­sis­ta ja muis­tel­laan, mi­ten Ju­ma­la loi kai­ken ja to­te­si, et­tä kaik­ki on hy­vää. Sit­ten lui­ker­te­li käär­me pa­ra­tii­siin ja hou­kut­te­li en­sim­mäi­set ih­mi­set syn­tiin.

Syn­tiin­lan­kee­mus­ker­to­mus on lap­sil­la hy­väs­sä muis­tis­sa, kun pi­det­tiin ai­hees­ta po­ru­kal­la py­hä­kou­lu. Lap­set sai­vat lii­ku­tel­la vih­rei­siin kan­kaan rie­ka­lei­siin pu­et­tu­ja Ee­vaa ja Aa­ta­mia hy­vän ja pa­han tie­don puu­ta esit­tä­vän traak­ki­puun var­jos­sa, ja le­lu­käär­me tuli hou­kut­te­le­maan hei­dät syn­tiin.

– Minä muis­tan, Ee­va söi sii­tä hy­vän ja pa­han tie­don puus­ta ja sit­ten Aa­ta­mi­kin söi.

– Joo, niin tuli syn­ti maa­il­maan. Ju­ma­la käs­ki Ee­van ja Aa­ta­min pois pa­ra­tii­sis­ta. Ih­mi­set li­sään­tyi­vät, ja myös pa­huus li­sään­tyi. Ju­ma­la kat­soi, et­tä maa­il­ma oli ihan täyn­nä syn­tiä ja kaik­kea pa­haa. Ju­ma­laa ka­dut­ti, et­tä oli edes luo­nut ih­mi­sen.

– Oli­ko kaik­ki ih­mi­set pa­ho­ja?

– Lä­hes kaik­ki. Raa­ma­tus­sa sa­no­taan, et­tä Nooa oli Ju­ma­lan mie­len mu­kai­nen mies. Eli Nooa oli us­ko­vai­nen. Sik­si Ju­ma­la an­toi Noo­al­le teh­tä­vän ra­ken­taa ark­ki. Ju­ma­la an­toi tar­kat oh­jeet Noo­al­le. Niin Nooa al­koi ra­ken­taa ark­kia. Ih­mi­set vaan nau­roi­vat Noo­al­le, kun hän ra­ken­si isoa lai­vaa, vaik­ka ei ol­lut vet­tä lä­hel­lä­kään. Ju­ma­la käs­ki ot­taa ark­kiin eläi­miä ja oman per­heen­sä ja kaik­ki ih­mi­set, ket­kä ha­lu­si­vat kyy­tiin.

– Tu­li­ko kaik­ki ih­mi­set kyy­tiin?

– Ei sin­ne tul­lut kyy­tiin kuin Nooa ja sen vai­mo ja Noo­an po­jat ja nii­den vai­mot. Edes ne ra­ken­nus­mie­het, ket­kä oli­vat ark­kia ra­ken­ta­mas­sa, ei­vät ha­lun­neet kyy­tiin. Nooa ker­toi ih­mi­sil­le, et­tä Ju­ma­la lait­taa koh­ta val­ta­van sa­teen, joka hu­kut­taa kai­ken, ja taas Nooa kut­sui ih­mi­siä ark­kiin tur­vaan. Mut­ta ei ih­mi­set tul­leet.

– Mik­si ne ih­mi­set ei tul­leet tur­vaan?

– Ne ei us­ko­neet, mitä Nooa ker­toi Ju­ma­lan sa­no­neen. Kun Ju­ma­la sul­ki ar­kin oven ja al­koi sa­ta­maan vet­tä, ih­mis­ten mie­li muut­tui. Sit­ten oli­si ol­lut ark­kiin tu­li­joi­ta, mut­ta Ju­ma­la oli jo sul­ke­nut sen oven, ei­kä Nooa tai ku­kaan muu­kaan voi­nut sitä ava­ta.

Vet­tä sa­taa kaa­ta­mal­la, ja ark­ki aje­leh­tii kuu­kau­si­tol­kul­la ym­pä­riin­sä. Ar­kin si­säl­lä ih­mi­sil­lä ja eläi­mil­lä ei ole mi­tään hä­tää. Lo­pul­ta pääs­tään ta­ri­nas­sa sii­hen vai­hee­seen, et­tä ark­ki on py­säh­ty­nyt Ara­ra­tin vuo­rel­le ja vesi on las­ke­nut. Ar­kin ovet ava­taan, ja ih­mi­set ja eläi­met pää­se­vät ulos. Ku­va­raa­ma­tun ku­vas­sa Nooa uh­raa lam­paan kii­to­suh­ri­na Ju­ma­lal­le. Tai­vaal­la on sa­teen­kaa­ri.

– Mik­si Nooa nyt polt­taa tuon lam­paan?

– Se on kii­tos­lah­ja Ju­ma­lal­le, kun Ju­ma­la suo­je­li ve­den­pai­su­muk­sen ai­ka­na.

– Mik­si ne an­toi Ju­ma­lal­le lah­jak­si vaan pol­te­tun lam­paan?

– Se oli ar­vok­kain lah­ja, mitä niil­lä oli an­taa.

On jo il­ta. Edel­leen las­ten, var­sin­kin 5-vuo­ti­aan, aja­tuk­set ovat ve­den­pai­su­muk­sen ta­pah­tu­mis­sa.

– Mik­si Ju­ma­la lait­toi sen ar­kin oven kiin­ni? Mik­si ne kaik­ki ih­mi­set ei pääs­syt sin­ne kyy­tiin?

– Ju­ma­la oli an­ta­nut niil­le mah­dol­li­suu­den tul­la tur­vaan, mut­ta ne oli ko­va­kor­vai­sia ei­kä kuun­nel­leet ja us­ko­neet.

– Kyl­lä kan­nat­tais us­koa! Täs­sä sen ai­na­kin huo­maa, et­tä kyl­lä kan­nat­tais us­koa!