Jut­te­lim­me las­ten kans­sa hei­dän ys­tä­vis­tään. Olen erit­täin on­nel­li­nen ja kii­tol­li­nen, et­tä lap­sil­lam­me on ys­tä­viä. Osal­la enem­män, osal­la vä­hem­män, mut­ta jo­kai­sel­la ai­na­kin joku ys­tä­vä. Kes­ken jut­te­lun es­ka­ri­lai­nen yh­täk­kiä py­säh­tyi kat­so­maan mi­nua ja ky­syi: ”äi­ti, on­ko sul­la ees ys­tä­viä?”

Se oli hyvä ky­sy­mys. Kyl­lä­hän ai­kuis­ten ys­tä­vyys on ai­ka eri­lais­ta kuin las­ten. Näin ruuh­ka­vuo­sia elä­vä­nä äi­ti-ih­mi­se­nä ai­kaa ys­tä­vil­le on va­li­tet­ta­van vä­hän. Sen li­säk­si ys­tä­vät ovat usein ri­po­tel­tu­na ym­pä­ri Suo­men ja jopa ul­ko­mail­le as­ti.

Ai­kuis­ten ys­tä­vyys ei ole eh­kä niin nä­ky­vää kuin lap­sil­la ja nuo­ril­la. Se ei ole lu­mi­lin­nan ra­ken­ta­mis­ta pi­hal­la tai hen­gai­lua il­ta­ky­lis­sä.

Mitä se sit­ten on? Se on kes­ken ar­ki­sen päi­vän pu­he­li­meen ki­lah­ta­nut vies­ti: ”Mitä si­nul­le kuu­luu? Olen aja­tel­lut si­nua”. Se on pos­tis­sa lä­he­te­tyt ku­kan sie­me­net ja pos­ti­kort­ti toi­sel­ta puo­len Suo­mea. Ys­tä­vyys on sau­nail­to­ja ja mök­ki­vii­kon­lop­pu­ja. Ys­tä­vyys on sitä, et­tä on joku, jol­le voi va­lit­taa jos har­mit­taa ja är­syt­tää, ja ys­tä­vä kuun­te­lee tuo­mit­se­mat­ta. On myös joku, jol­le ker­toa kut­kut­ta­va uu­ti­nen uu­des­ta vau­vas­ta kaik­ki­ne tun­nel­mi­neen ja ys­tä­vä elää hen­ges­sä mu­ka­na, on­nit­te­lee, iloit­see ja toi­vot­taa voi­mia.

Ys­tä­vyys voi ol­la sitä, et­tei tar­vit­se it­se teh­dä ris­ti­äi­siin kuin sa­laat­ti, ja kaik­ki muut tar­jot­ta­vat il­mes­ty­vät kuin tyh­jäs­tä. Ys­tä­vyys voi ol­la myös sitä, et­tä lai­nail­laan las­ten luis­ti­mia, suk­sia ja juh­la­vaat­tei­ta niin, et­tei ku­kaan enää muis­ta, mit­kä oli alun pe­rin ke­nen­kin.

Ys­tä­vyys on sitä, et­tä puo­len, kah­den tai kym­me­nen vuo­den jäl­keen näh­des­sä jut­tu jat­kuu sii­tä, mi­hin se on vii­mek­si jää­nyt. Ys­tä­vyys on sitä, et­tä nau­raa nau­ra­van kans­sa ja it­kee it­ke­vän kans­sa sekä tar­jo­aa ol­ka­pää­tä ja kuu­le­via kor­via.

Ai­na mi­nul­la ei ole ol­lut ys­tä­viä. Ylä­as­teel­la olin tosi yk­sin. Muis­tan, mi­ten mie­les­sä­ni su­rin jo sitä, et­tä mah­dol­li­ses­ti jos­kus tu­le­vis­sa häis­sä­ni ei ole yh­tään ys­tä­vää. Ne ovat ki­pei­tä muis­to­ja, nii­den ta­kia mi­nuun sat­tuu, jos näen tai kuu­len jon­kun ole­van yk­si­näi­nen.

On­nek­si myö­hem­min elä­män var­rel­la ys­tä­viä on siu­naan­tu­nut mi­nun­kin elä­mään. On opis­to­ys­tä­viä, opis­ke­lu­ai­kai­sia ys­tä­viä, serk­ku­ys­tä­viä, lap­siys­tä­viä ja van­hu­sys­tä­viä. Olen saa­nut rin­nal­le­ni myös par­haim­man ys­tä­vän, rak­kaan puo­li­so­ni. Nuo­ruu­de­nai­kai­sis­ta pe­lois­ta huo­li­mat­ta häis­säm­me oli on­nek­si pal­jon ys­tä­viä.

Si­sa­ruk­sis­ta, si­sa­rus­ten puo­li­sois­ta, puo­li­son si­sa­ruk­sis­ta ja hei­dän puo­li­sois­taan olen myös saa­nut tär­kei­tä ys­tä­viä, joi­den kans­sa elä­mää voi ja­kaa.

Vii­me ke­säs­tä läh­tien mi­nul­la on ol­lut myös en­ke­liys­tä­vä. Mie­luum­min oli­sin pi­tä­nyt hä­net tääl­lä ys­tä­vä­nä, il­man en­ke­li-etu­lii­tet­tä. Mut­ta Ju­ma­lan tah­toon tyy­ty­mis­tä täs­sä on saa­tu ope­tel­la. En­ke­liys­tä­väs­tä­ni jäi erit­täin va­loi­sa muis­to. Hän ai­na ky­se­li kuu­lu­mi­sia omien huo­lien­kin kes­kel­lä ja ai­dos­ti kuun­te­li. Hän oli ys­tä­vä­po­ru­kan sy­dän ja kool­le kut­su­va voi­ma. Mi­nun on hän­tä kova ikä­vä. Ai­na näh­des­sä­ni eri­tyi­sen kau­niin tai­vaan tai päi­vän­kak­ka­ran tyy­li­siä kuk­kia tu­lee en­ke­liys­tä­vä­ni mie­leen. Hän on jo pe­ril­lä, näyt­tä­mäs­sä meil­le tie­tä.