Mai­ju Rau­nis­maa

Ve­dän sy­vään hen­keä ja pai­nan en­te­riä. En­sim­mäi­nen pos­tauk­se­ni Lin­ke­di­niin on nyt sit­ten jul­kais­tu. Mi­ten ih­mees­sä minä, 16 vuot­ta vil­la­su­kis­sa ja lö­kä­reis­sä ko­to­na hii­mail­lut, olen nyt täs­sä, jul­kai­se­mas­sa jo­ta­kin Lin­ke­di­niin, tuo­hon ura­oh­jus­ten fa­ce­boo­kiin. Sul­jen so­vel­luk­sen ja yri­tän ta­sa­ta hen­gi­tys­tä.

Aja­tus kar­kaa 16 vuo­den taak­se. Olin juu­ri saa­nut ura­koi­tua me­di­a­no­min tut­kin­non. Val­mis­tu­mi­sen kans­sa sa­mal­la vii­kol­la meil­lä oli häät. Va­jaan vuo­den eh­din ol­la töis­sä sa­no­ma­leh­des­sä ku­vaa­ja­na, en­nen en­sim­mäis­tä äi­tiys­lo­maa. Olin tyy­ty­väi­nen, et­tä mi­nul­la oli am­mat­ti. On­nel­li­se­na ja huo­let­to­ma­na jäin ko­tiin vau­van kans­sa.

Koh­ta lap­sia oli kak­si, nel­jä, kuu­si. Vuo­det toi­sen­sa pe­rään al­koi­vat ja lop­pui­vat, kau­he­al­la vauh­dil­la. Elä­mä rul­la­si eteen­päin, isoim­mat lap­set oli­vat aloit­ta­neet jo kou­lun­kin. Ra­ken­net­tiin omaa ko­tia. Haa­veil­tiin, et­tä myö­hem­min ra­ken­ne­taan au­to­tal­li, jo­hon tu­li­si myös va­lo­ku­vaus­s­tu­dio. Sit­ten kun on ra­haa. Jo opis­ke­lu­a­jois­ta läh­tien olen ku­van­nut pal­jon, enim­mäk­seen häi­tä ja mui­ta juh­lia. Haa­vei­lin, et­tä al­kai­sin ihan oi­ke­as­ti ku­vaa­jak­si sit­ten, kun lap­set vä­hän kas­va­vat.

Per­heem­me on kas­va­nut 10-hen­ki­sek­si. Ku­vaus­pyyn­tö­jä tu­lee ta­sai­sen epä­ta­sai­ses­ti. Nau­tin ku­vauk­sis­ta, ne tuo­vat hy­vää vas­ta­pai­noa ko­ti­äi­tiy­teen. Ku­vien jäl­ki­kä­sit­te­lyyn ajan löy­tä­mi­nen suur­per­heen ar­jen kes­kel­lä on kui­ten­kin to­del­la haas­ta­vaa. Jos­kus olen­kin jou­tu­nut kä­sit­te­le­mään ku­via kuo­pus­ta imet­tä­es­sä, vaik­ka se ei suin­kaan ide­aa­li­ti­lan­ne ole. Leik­ki-ikäi­set ovat osa-ai­ka­hoi­dos­sa. Pie­nim­män päi­vä­u­nien ai­kaan on het­ken ai­kaa työ­rau­ha. El­lei sit­ten satu ole­maan jol­la­kin neu­vo­laa, ham­mas­hoi­to­laa, pu­he­te­ra­pi­aa, op­pi­mis­kes­kus­te­lu­ja tai mitä näi­tä nyt kaik­kia on­kaan lap­si­per­heis­sä. Il­las­ta eh­kä eh­ti­si, kun lap­set ovat nuk­ku­mas­sa, mut­ta il­ta­sil­mil­lä ei oi­kein enää ku­vien sä­vy­jen sää­tä­mi­nen suju.

Yh­dek­sän­nen lap­sen ol­les­sa noin puo­li­vuo­ti­as maa­il­man ylei­nen ta­lous­ti­lan­ne al­kaa to­del­la tun­tua mei­dän­kin per­hees­sä. Elä­mi­nen on käy­nyt niin kal­liik­si, et­tä kau­pas­sa­käyn­ti hir­vit­tää. Vaan pak­ko­han sitä on per­heel­le ruo­kaa pöy­tään saa­da. Tä­hän as­ti mies on tuo­nut yrit­tä­jän tu­loil­laan lei­vän pöy­tään ja mi­nä­kin ku­vaus­tu­loil­la­ni sil­loin täl­löin pari säm­py­lää. Al­kaa näyt­tää sil­tä, et­tä mi­nun­kin pi­täi­si al­kaa tie­naa­maan vä­hän va­ki­tui­sem­min­kin, kun­han van­hem­pain­va­paa lop­puu.

Mi­nul­la is­kee ri­ma­kau­hu ja ihan suo­ra­nai­nen pa­niik­ki: mi­ten ih­mees­sä minä pys­tyn mi­hin­kään töi­hin ai­kuis­ten ih­mis­ten maa­il­mas­sa, kun vuo­si­kau­det elä­mä pyö­ri­nyt ras­kauk­sien, syn­ny­tys­ten, ime­tys­ten ja pik­ku­lap­si- ja suur­per­he­ar­jes­sa? Osaan­ko mis­tään muus­ta edes pu­hua? En tun­ne työ­e­lä­män kir­joit­ta­mat­to­mia sään­tö­jä. Ei­hän mi­nul­la ole työ­e­lä­mään so­pi­via vaat­tei­ta ja nämä sil­mä­la­sit­kin… hmmm… lie­ne­vät jo kym­me­nen vuot­ta van­hat. Am­mat­ti mi­nul­la toki on, mut­ta pal­jon on alal­la ta­pah­tu­nut ke­hi­tys­tä 16 vuo­den ai­ka­na. Ja pal­jon olen unoh­ta­nut­kin. Ei­hän ku­kaan edes palk­kaa täm­möis­tä!

Pie­nim­män päi­vä­hoi­toon lait­ta­mi­nen­kin hir­vit­tää. Var­sin­kin, kun pi­täi­si lait­taa kaik­ki pie­net jo­hon­kin tun­te­mat­to­maan päi­vä­ko­tiin. Mei­dän las­ten per­he­päi­vä­hoi­ta­ja suun­nit­te­li lo­pet­ta­van­sa tä­män kau­den jäl­keen, kos­ka ta­los­ta nuo­rin lap­si läh­tee es­ka­riin.

Mu­reh­din asi­aa vii­kon­lo­pun ajan. Kaik­kien loh­du­tuk­set ja ta­ri­nat sii­tä, et­tä vas­taa­vis­sa ti­lan­teis­sa asi­at ovat vaan jär­jes­ty­neet ja lok­sah­del­leet pai­koil­leen, tun­tu­vat jopa nau­ret­ta­vil­ta. Oma ti­lan­ne tun­tuu jo­ten­kin niin mo­ni­mut­kai­sel­ta, et­tei se vaan voi mi­ten­kään hy­vin jär­jes­tyä. Jo­ten­kin luot­ta­mus on ai­van hu­kas­sa.

Maa­nan­tai­na vien pie­net päi­vä­hoi­toon. Hoi­ta­ja ker­too, et­tä jat­kaa­kin per­he­päi­vä­hoi­ta­ja­na vie­lä seu­raa­van kau­den. On­pa­han sii­nä es­ka­ri­lai­sel­le­kin il­ta­päi­vä­hoi­to sa­mas­sa. Ryh­mään va­pau­tuu sa­mal­la yk­si paik­ka. Sa­non sa­man tien, et­tä meil­lä oli­si sii­hen lap­si. Ihan ih­meel­lis­tä! Voi­ko täm­möis­tä edes ta­pah­tua? Ja vie­lä meil­le, mi­nul­le? Pi­dän tätä vä­hän kuin merk­ki­nä Ju­ma­lal­ta, jol­la hän roh­kai­see luot­ta­maan, et­tä asi­at voi­vat jär­jes­tyä. Roh­ke­as­ti vain eteen­päin! Edel­leen epäi­lyt­tää, voi­ko lo­put­kin asi­at jo­ten­kin jär­jes­tyä, mut­ta on­pa­han edes yk­si huo­li vä­hem­pä­nä nyt, kun pie­nim­mäl­le on hoi­to­paik­ka.

Ke­vääl­lä, van­hem­pain­va­paan lop­pu­es­sa il­moit­tau­dun työt­tö­mäk­si työn­ha­ki­jak­si TE-pal­ve­lui­hin. Yh­täk­kiä tu­lee has­sun hui­kea olo: aja­tel­la, jos elä­mäs­sä oli­si­kin jo­ta­kin muu­ta­kin kuin vain tämä ko­ti­ar­jen pyö­ri­tys. Niin rak­kai­ta kuin nämä lap­set ovat­kin, niin on­han tämä tis­ki-pyyk­ki-ruo­ka-läk­sy-rum­ba vä­lil­lä ihan val­ta­van puu­dut­ta­vaa ja epä­pal­kit­se­vaa­kin. Voi­si ol­la erit­täin vir­kis­tä­vää teh­dä vä­lil­lä jo­tain muu­ta­kin.

TE-pal­ve­lui­hin pi­tää teh­dä sel­vi­tys sa­tun­nai­sis­ta ku­vaus­kei­kois­ta­ni. Koko kesä odo­tel­laan sel­vi­tyk­sen kä­sit­te­lyä ja työt­tö­myys­tu­kea. Lai­tan työ­ha­ke­muk­sia lä­hes kaik­kiin (vä­hä­lu­kui­siin) ala­ni avoi­me­na ole­viin työ­paik­koi­hin. Palk­ka­työ voi­si ol­la hyvä ja ta­sai­nen tu­lon­läh­de. Osal­lis­tun Per­he­va­paal­ta työ­e­lä­mään -val­men­nuk­seen (suo­sit­te­len!). Opis­tol­la jär­jes­tet­tä­vää Kant­ti-kou­lu­tus­ta­kin har­kit­sen, mut­ta se on­kin jo täyn­nä (suo­si­tuk­set sil­ti sil­le­kin!). Ke­sän ai­ka­na käyn os­ta­mas­sa joi­ta­kin uu­sia vaat­tei­ta ja saan jopa ai­kai­sek­si hom­ma­ta uu­det sil­mä­la­sit – jo oli ai­ka­kin. Pro­jek­ti "Mam­ma työ­e­lä­mään" ete­nee siis as­kel ker­ral­laan, nau­ram­me mie­he­ni kans­sa.

Olen haa­veil­lut va­lo­ku­vau­sy­rit­tä­jä­nä toi­mi­mi­ses­ta, mut­ta jo­ten­kin ih­mees­ti nyt, kun sil­le oli­si ti­lai­suus, en mei­nai­si us­kal­taa. Pys­tyi­sin­kö sii­hen? Osaan­ko ku­va­ta riit­tä­vän hy­vin? Mi­ten mark­ki­noin­ti? Riit­täi­si­kö asi­ak­kai­ta?

Hei­nä­kuun lo­pul­la tu­lee työt­tö­myys­tu­es­ta hy­lät­ty pää­tös. Työ­voi­ma­vi­ra­no­mai­nen on luo­ki­tel­lut mi­nut ko­ko­ai­kai­sek­si yrit­tä­jäk­si. Joo­pa joo, on­han mi­nul­la ol­lut 0–20 työ­tun­tia kuu­kau­des­sa, on­pas kyl­lä ko­ko­ai­kais­ta. Kiu­kut­taa, har­mit­taa, tur­haut­taa, it­ket­tää. Pot­kin ja pais­kon ri­su­ja met­säs­sä. It­ken.

Lo­pul­ta si­suun­nun. Jos ker­ran muka olen ko­ko­ai­kai­nen yrit­tä­jä, niin yri­te­tään sit­ten yrit­tää. Pyy­de­tään isot ty­töt ko­ti­mie­hek­si ja läh­de­tään mie­hen kans­sa kah­des­taan il­lak­si me­lo­maan. Teh­dään ly­hy­en ja pit­kän ai­ka­vä­lin suun­ni­tel­maa työ­rin­ta­mal­le. Ly­hy­en ai­ka­vä­lin suun­ni­tel­maan kuu­luu, et­tä jat­kan ku­vauk­sia. Pit­kän ai­ka­vä­lin suun­ni­tel­ma on etäi­nen vi­sio, jos­ta ei tie­dä, to­teu­tuu­ko se kos­kaan, mut­ta kat­so­taan mi­hin suun­taan elä­mä kul­kee.

Lin­ke­din-pos­tauk­ses­sa ky­se­len sa­tun­nai­ses­ti vuok­rat­ta­vaa ti­laa stu­di­o­ku­vauk­sia var­ten. Oma stu­di­o­ti­la oli­si pa­ras, mut­ta se ei vie­lä eh­kä ole mah­dol­li­nen. Sa­man pos­tauk­sen lai­tan myös kah­teen Fa­ce­book-ryh­mään. Tu­lee muu­ta­ma ti­la­tar­jous, ihan var­tee­no­tet­ta­vi­a­kin, ja yk­si ku­vaus­pyyn­tö­kin. Otan sel­vää suo­si­tel­luis­ta ti­lois­ta. Lai­tan ku­va­tar­jouk­sia. Käyn asi­a­kas­ta­paa­mi­ses­sa, kuo­pus kai­na­los­sa mu­ka­na, kos­ka hä­nen päi­vä­hoi­ton­sa ei ole vie­lä al­ka­nut. Suun­ni­tel­laan hen­ki­lö­ku­vaus­ta ja mah­dol­li­ses­ti yri­tyk­sen re­fe­rens­si­koh­de­ku­vauk­sia. Tun­nen ole­va­ni hiu­kan nor­su pos­lii­ni­kau­pas­sa, mut­ta sil­ti­kin koen hoi­ta­nee­ni ti­lan­teen jopa hy­vin.

Pie­nim­män päi­vä­hoi­to­tai­val al­kaa. Reip­paas­ti pie­ni sin­ne jää, mut­ta pal­jon on siel­lä it­kes­kel­lyt. Mi­nus­ta tun­tuu pa­hal­ta, vaik­ka tie­dän­kin, et­tä pie­ni sin­ne tot­tuu ja tämä on täs­sä ti­lan­tees­sa oi­kea rat­kai­su meil­le. On­nek­si hoi­ta­jan syli on kel­van­nut ja pie­ni on saa­nut jopa nuk­kua hoi­ta­jan sy­lis­sä osan unis­taan. Iha­naa, kun hoi­ta­ja on eh­ti­nyt ja ha­lun­nut pri­o­ri­soi­da pie­neen hoi­don aloit­ta­jaan. Muut­kin lap­set ovat toki tul­leet hoi­det­tua, le­lut ja tis­kit vain ovat jää­neet le­väl­leen.

Kir­joit­ta­mi­nen kes­key­tyy, kun pu­he­lin soi. Mi­nua ky­sy­tään ku­vaa­maan. Lu­paan lait­taa tar­jous­pyyn­nön. Va­ro­vai­ses­ti mie­leen hii­pii aja­tus, eh­kä tämä täs­tä jo­ten­kin jär­jes­tyy vä­hi­tel­len. On­han tämä ol­lut mel­kois­ta tun­ne­vuo­ris­to­ra­taa, ja se var­mas­ti jat­kuu­kin. Yri­tän luot­taa, et­tä Ju­ma­lal­la on tämä koko pro­ses­si ja kaik­ki sen tu­le­vat­kin kään­teet jo tie­dos­sa. Päi­vä, het­ki ja asia ker­ral­laan me otam­me ne vas­taan ja eläm­me to­dek­si.