Oma ai­ka. Mitä se on? Jos hoi­dan lap­sia, elän­kö sil­loin las­ten ai­kaa, vai eh­kä kui­ten­kin omaa­ni? Jos olen töis­sä, elän­kö sil­loin työ­nan­ta­jan ai­kaa, vai eh­kä sit­ten­kin omaa­ni? On­ko koko elä­mä­ni omaa ai­kaa­ni vai jon­kun toi­sen?

Kyl­lä te­o­ri­as­sa tie­dän, mitä omal­la ajal­la tar­koi­te­taan, mut­ta ruuh­ka­vuo­sia elä­es­sä­ni mi­nul­la oli ta­pa­na när­käs­tyä, kun joku yrit­ti eh­do­tel­la, et­tä pi­täi­si ot­taa omaa ai­kaa. Kai­kes­ta kii­rees­tä ja här­del­lis­tä huo­li­mat­ta koin, et­tä se olin kui­ten­kin minä, joka sii­nä eli ja ai­kaan­sa ku­lut­ti. Tai­dan ol­la sen ver­ran kir­jai­mel­li­nen ih­mi­nen, et­tä ’oma rau­ha’ oli­si saa­nut ter­mi­nä mie­les­sä­ni läm­pi­mäm­män vas­taa­no­ton kuin ’oma ai­ka’.

Toi­saal­ta kyl­lä otin­kin ai­kaa it­sel­le­ni mil­loin mi­ten­kin. Kun en­sim­mäi­nen lap­sem­me oli ne­li­sen viik­koa van­ha, me­nin sil­loi­sen paik­ka­kun­ta­ni kan­sa­lai­so­pis­ton sau­mu­ri­kurs­sil­le yh­des­sä toi­sen äi­din kans­sa, jon­ka esi­koi­nen oli sa­man ikäi­nen. Tuo­reet isät pai­men­si­vat vau­vo­ja yh­des­sä ker­ran vii­kos­sa sen pa­ri­tun­ti­sen, jon­ka kurs­si kes­ti. Ym­mär­sin, et­tä he pär­jä­si­vät mai­ni­os­ti, min­kä li­säk­si heil­lä oli haus­kaa. He mm. opet­ti­vat ke­vät­puo­lel­la sil­loin jo muu­ta­man kuu­kau­den ikäi­sil­le vau­voil­le, kuin­ka ra­dio-oh­jat­ta­vil­la au­toil­la aje­taan. Ja me äi­dit saim­me ’omaa ai­kaa’ ja pal­jon val­mii­ta col­le­ge-vaat­tei­ta vau­voil­le.

Ke­säl­lä jul­kais­tuis­sa blo­geis­sa­ni muis­te­len tois­ta kei­noa, jol­la sain omaa ai­kaa. Las­ten­vaih­to­päi­vien hui­pen­nus tai­si ol­la se syk­syi­nen päi­vä, jota per­hees­säm­me sil­män­puh­kai­su­päi­väk­si­kin kut­su­taan. Pää­sään­töi­ses­ti päi­vät, jol­loin mi­nul­la oli iso lau­ma lap­sia hoi­det­ta­va­na, su­jui­vat lep­poi­sas­ti. Va­paa­päi­vi­nä­ni taas suun­ta­sin mo­nes­ti kir­jas­toon kuun­te­le­man hil­jai­suut­ta ja lu­ke­maan rau­has­sa leh­tiä, jos ka­len­te­ris­sa ei ol­lut mi­tään pa­kol­lis­ta me­noa.

Jos­kus oli sel­lai­nen­kin ai­ka, et­tä teki mie­li ves­sas­sa käy­des­sä ul­voa erään lap­sem­me opis­to­ka­ve­rin ta­paan Mik­ki Hii­ri -lau­lun Me­ri­pei­kon nuo­til­la: "En­kö saa rau­has­sa ka­ka­ta!" Sil­loin poh­din jos­kus – en to­sin ai­van va­ka­vis­sa­ni – pi­täi­si­kö al­kaa tu­pa­koi­da, et­tä sai­si ikään kuin lu­van kans­sa pai­naa ul­ko-oven kiin­ni ta­ka­naan ja seis­tä pi­hal­la rau­has­sa vii­si mi­nuut­tia. Sit­ten hok­sa­sin, et­tä voi­han nii­tä vii­den mi­nuu­tin tau­ko­ja ot­taa il­man tu­pak­kaa­kin. Ei vain tul­lut otet­tua niin sään­nöl­li­ses­ti.

Kun kym­me­ni­sen vuot­ta sit­ten sain ma­sen­nus­di­ag­noo­sin, pyy­sin lää­kä­riä kir­joit­ta­maan re­sep­ti­lääk­keek­si puo­li vuot­ta yk­sin ole­mis­ta. Hän ei jos­tain syys­tä suos­tu­nut. Ar­ve­li kai, et­tä sii­nä­kin on yli­an­nos­tuk­sen vaa­ra. Sa­noi, et­tä viik­ko tai kor­kein­taan kak­si on hyvä an­nos it­sek­seen oloa. Sinä ke­sä­nä sain läh­det­tyä yk­si­näi­syy­teen pää­tä­ni rau­hoit­ta­maan va­jaak­si vii­kok­si. Se oli mie­len­ter­vey­te­ni kan­nal­ta elin­tär­ke­ää. Sil­tä reis­sul­ta jäi pöy­tä­laa­tik­koon mon­ta ru­noa ja mie­leen sees­tei­syyt­tä, jota on vai­kea sa­noit­taa ja vai­kea saa­vut­taa muu­al­la kuin juu­ri sil­lä mö­kil­lä, jos­sa olin. Myö­hem­min­kin olen pa­en­nut ar­kea ja ih­mi­siä yk­si­näi­syy­teen lä­hes vuo­sit­tain ly­hem­mäk­si tai pi­tem­mäk­si ai­kaa.

Ruuh­ka­vuo­sien ’oma ai­ka’ oli mi­nul­le mo­nes­ti sitä, et­tä is­tuin imet­tä­mäs­sä ja luin sa­mal­la kir­jaa. Jon­kun mie­les­tä tuo ai­ka eh­kä oli­si las­ket­ta­va vau­van ajak­si, mut­ta minä pää­sin ir­ti ar­jes­ta kir­jo­jen vä­li­tyk­sel­lä. Olen ai­na pi­tä­nyt lu­ke­mi­ses­ta. Nuo­re­na me­nin usein kou­lus­ta suo­raan kir­jas­toon naut­ti­maan tun­nel­mas­ta ja lai­naa­maan kir­jo­ja. Ko­to­na luin syö­des­sä­ni ja ai­na nuk­ku­maan men­nes­sä­ni.

En ole kos­kaan py­säh­ty­nyt ajat­te­le­maan, kuin­ka pal­jon olen lu­ke­nut. Var­maan tu­han­sia kir­jo­ja. Raa­mat­tua en ole lu­ke­nut ko­ko­naan. Se oli mi­nul­la pit­kään ruo­ka­pöy­däl­lä syö­mis­lu­ke­mis­to­na ja lu­es­ke­lin sitä ai­na vä­hän ker­ral­laan eteen­päin. Jo­hon­kin Sa­nan­las­ku­jen paik­keil­le lu­ke­mi­nen jos­tain syys­tä tys­sä­si. Pi­täi­si­kin jat­kaa taas.

Tuo ruo­kail­les­sa lu­ke­mi­nen on huo­no tapa, jota jo lap­suu­den­ko­dis­sa­ni har­ras­tet­tiin. Omil­le lap­sil­le olen te­ko­py­häs­ti opet­ta­nut, et­tä vain ai­kui­set saa­vat lu­kea ruo­ka­pöy­däs­sä. Se op­pi on men­nyt huo­nos­ti pe­ril­le. Ny­ky­ään, kun ne­nän edes­sä lau­ta­sen li­säk­si useim­mi­ten on kän­nyk­kä, ajat­te­len, et­tä kir­ja oli­si kui­ten­kin pa­rem­pi vaih­to­eh­to.

Kun kah­den­kym­me­nen ko­ti­äi­ti­vuo­den jäl­keen pa­la­sin työ­e­lä­mään, suu­rin kult­tuu­ris­hok­ki ei tul­lut sii­tä, kuin­ka pal­jon työn­ku­va ja työs­ken­te­lyn ta­vat oli­vat hoi­to­a­lal­la muut­tu­neet ko­to­na viet­tä­mie­ni vuo­sien ai­ka­na, vaan sii­tä, kuin­ka kum­mal­lis­ta oli ol­la ruo­ka­tau­ol­la. Tun­tui ai­van mer­kil­li­sel­tä vain is­tua ja syö­dä il­man, et­tä tar­vit­si vä­lil­lä läh­teä pyyh­ki­mään pyl­lyä, tai me­hua lat­ti­lal­ta, tai ruok­kia sa­mal­la muu­ta­maa muu­ta, tai muu­ten vain ol­la val­mii­na sin­gah­ta­maan mil­loin min­kä­kin­lai­seen ka­tast­ro­fiin pe­las­ta­jak­si.

Vie­tin tänä syk­sy­nä va­jaan vii­kon La­pis­sa mö­kil­lä yk­sin. Se oli to­del­lis­ta omaa ai­kaa ja omaa rau­haa. Yk­si ky­sy­mys yl­lät­ti mi­nut ker­ta toi­sen­sa jäl­keen, kun ker­roin läh­dös­tä­ni ys­tä­vil­le ja tut­ta­vil­le. ”Mi­ten sä us­kal­lat?” En ole vie­lä kek­si­nyt, mitä kaik­kia asi­oi­ta oli­si pi­tä­nyt pe­lä­tä; yh­tä­kään pe­lot­ta­vaa jut­tua ei tul­lut vas­taan. Reis­sun jän­nit­tä­vin het­ki oli se, kun yri­tin sel­vit­tää ruot­sik­si, et­tä ha­lu­an mak­saa kah­vi­ku­pil­li­sen, jon­ka olen jo juo­nut.