Vuoden vaihtuessa katse kääntyy menneeseen ja tulevaan. Pimeään ja valoisaan. Kylmään ja lämpimään. Helppoon ja vaikeaan. Kaikki ääripäät tulevat lähelle samalla hetkellä. Rakkaat läheiset ja kaukaiset kansat. Oma elämäni, perheeni elämä, ystäväni ja maailman tapahtumat. Mietin itseäni, kipuani, selviytymistäni, kantavia käsiä, läsnäolon lämpöä ja riemua. Miten tuskaan ja tyhjään on annettu voima. Miten Jumala on puhunut kaikessa. Pimeydessäkin.
Oman elämäni voima ei nouse vain positiivisista ja kannustavista asioista. Rohkeutta ei itsellä aina ole ollut, ei uskoa eikä ymmärrystä, mutta kun on laitettu tarpeeksi alas, on ollut nöyrryttävä ja luotettava kantavien käsien voimaan. Voimaa olen saanut heikosta rukouksesta, se voima on ollut armon voimaa hetkessä, jona ei ole ymmärtänyt, minne seuraava askel johdetaan. Se on ollut uskomista johdatuksen voimaan, siihen rakkauden voimaan, joka ohjaa katsomaan itseään ja lähimmäisiä armollisesti.
On ollut hetkiä, joissa on tuntunut kipu, viha, epäilys ja epätoivokin. Vaikeiden tunteiden kohtaaminen ja läpikäyminen on tuonut usein vahvuutta. Ensin on ollut annettava itselleen lupa tuntea se, mitä tuntee. Se on ollut vaikeinta. Kohdata itsensä epäluuloisena, ylpeänä, itsekkäänä. Vaikeiden tunteiden hyväksyminen hetkellisiä olotiloina on antanut voiman uskoa kasvuun ja iloon. On ollut hyvä luottaa siihen, että kipuun voi olla kätkettynä kasvun voima ja uskon ymmärrys.
Elämä ei ole mennyt suunnitelmien mukaan, ei ole ollut valmiita vastauksia, ei kauniita sanoja, ei suunniteltua ohjelmaa, eikä positiivista asennetta. Omat tavoitteet eivät ole toteutuneet. Olen tavoitellut erilaisia asioita ja saavuttanutkin jotain, mutta elämä on ollut aivan jotain muuta. Kuitenkin koen, että olen saanut enemmän kuin olen pyytänyt. Olen kokenut erityisen voimakkaasti, että Jumala otti minut erityiseen huolenpitoon syömishäiriöstä toipuessani. Kun sairauden voima oli kätketty omaan voimaan ja hallinnnantunteeseen, jaksoin kuitenkin luottaa johdatukseen siinä, että Jumala antaisi voiman parantua.
Kun sairaudessa kaikki aseet riisuttiin pois, oli olo epävarma ja tietämätön. Oli lähdettävä tutustumaan uudestaan omaan minään. Oli kysyttävä itseltä: ”Tykkäätkö omenasta vai päärynästä? Oletko väsynyt? Mikä sinulle on tärkeää?” Siitä alkoi matka uusiin asioihin, uusiin tunteisiin, uusiin haasteisiin. Matka on ollut särkymistä, pimeässä etsimistä, kahlaamista. On tarvittu rohkeutta, avoimuutta ja totuudessa rakastamista. Joskus se on kuitenkin ollut oman itsensä kieltämistä, ylpeyttä sekä valheellisuutta itseä ja toisia kohtaan. Olen pelännyt, en ole uskaltanut katsoa itseäni. Olen ehkä syyllistänyt toisen. Hiljaa olen rukoillut, että läheiset ymmärtäisivät. Paljon olen tarvinnut anteeksiantamusta. Joskus on tarvittu liian pitkältä tuntuva aika, mutta kun Jumalan kaikkitietävä hyvyys on koskettanut olkapäätä, on murtunut monta raskasta suoja-aitaa armon voimalla. Se hetki on ollut hyvä, se hetki ei ole lähtenyt itsestä. Siinä hetkessä on puhdistettu anteeksiantamuksen armolla. Syntisenä on saanut turvautua siunaaviin sanoihin.
Olen miettinyt kipua. Omaa ja toisten. Sitä, miten jokainen sitä kantaa sisällään, miten jokainen sen ilmaisee, miten kipu heijastuu. Kivun voi kieltää, mutta iloa voi myös teeskennellä. Lapsen tunteiden aitous pysäyttää väliin aikuisenkin.
Rehellisyys tunteille on vaikeaa, mutta tärkeää. Toisaalta kaikkea ei voi eikä tarvi jakaa kaikkien kanssa. Jotkut tunteet käy läpi itsessään. Vaikeiden tunteiden ilmaiseminen puhumalla tai vaikkapa itkemällä yleensä helpottaa oloa. Viha tuntuu pelottavalta, mutta siihen kätkeytyy usein jotain oleellista rakkaudesta – luottamuksen rikkoutumisesta, turvattomuudesta, epäoikeudenmukaisesta kohtelusta tai vääryydestä. Usein vihan tunne viestii siitä tärkeästä, jonka on kadottanut. Kun löytää yhteyden tunteeseen, olipa se sitten kateus tai ylpeys, on helpompi lähteä rakentamaan luottamusta hyvään. Kun vaikkapa kohtaa vääryyttä, on luonnollista vihastua. Mutta jos viha jää pysyväksi tilaksi, se ei rakenna vaan tuhoaa. Vihalla ei saa myöskään hallita tai alistaa lähimmäistä.
Elämässäni on ollut hiljaisuuden ja etäisyyden hetkiä. Paljon rukousta. Ei ole tiennyt mitä tehdä. Ei ole saanut kiinni siitä, mitä kaikki on. On vain ollut nippu tunteita, jotka nousevat totuudesta ja epätodellisuudesta, ennakkoluuloista ja herkkyydestä. On tuntunut vaikealta hyväksyä ja kohdata toinen. On tuntunut vaikealta hyväksyä ja kohdata itsensä. On tarvittu aikaa, kärsivällisyyttä, kasvun voimaa ja rohkaisua. On tarvittu omien tunteiden läpikäymisen rauhaa ja suojaa kivulle. Näissä hetkissä olen halunnut jäädä hiljaiseen rukoukseen, että Jumala aukaisee ja johdattaa.
Tänä päivänä ovat ilo ja kipu olleet läsnä yhdessä. Kirjoitan tätä yläilmoissa, lentomatkalla. Juuri nyt on hyvä hetki luodata koti-Suomessa vietettyjä talvisia lomahetkiä tulevaan Espanjan-arkeemme. Sydämessä on kiitollisuus lomasta, jonka vanhempani suurilla rakkauden töillään mahdollistivat. On kiitollisuus läheisistä ja ystävistä, joiden lähellä oli hyvä olla. Kiitollisuus Suomen talvesta, lumesta, paukkupakkasista. Mutta samassa kipu nousee lähelle, kun tuntee sen, minkä edessä omat voimani ovat vähäiset. On turvallista ja samalla tuskallista jäädä luottamukseen ja rukoukseen. Haluan luottaa siihen, että pidetään huolta. On luotettava, että on aika odottaa, on aika ratkaista, on aika tarttua toisen käteen. Haluan luottaa Jumalan ihmeelliseen voimaan ja viisauteen.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys