Asumme seitsemättä vuotta Fuengirolassa, Espanjassa. ”Te viihdytte täällä? Olette päättäneet jäädä Espanjaan?” Näin ystävät ja tuttavat luonnollisesti kysyvät.
On vaikea vastata, sillä koemme, että emme ole jäämistä vain itseksemme päättäneet. Herkin ja kysyvin mielin olemme kysyneet ja pyytäneet Jumalalta, että Hän osoittaisi tehtävämme ja paikkamme. Tulimme vuodeksi käymään, ja tuo "käyminen" on jatkunut vuosi vuoden jälkeen. Se on tuntunut Jumalan siunaukselta ja johdatukselta.
Kun on lähtenyt kotimaasta, suhtautuminen moneen arjen asiaan ja elämänarvoon on muuttunut. Koen, että uskosta on tullut henkilökohtaisempi. On ollut aikaa ja tarvetta pysähtyä uskonkysymysten äärelle yksin ja yhdessä muiden kanssa. Suomessa eläessä totutut tavat ohjasivat elämää. Uuteen ympäristöön muutettuamme on ollut tärkeä miettiä elämää koskevia valintoja, esimerkiksi pyhäpäivien viettoa. Yhtenä vuotena jäämisen ja lähtemisen päätöstä pohtiessamme huokasimme Isän puoleen: ”Johda matkaamme niin, että elävä usko säilyisi sydämessämme.”
Elämän arjessamme kotimaan ikävä on viikottainen esillä oleva asia. Ikävä on tärkeä tunne, sillä se tuo rakkaat asiat lähelle. Nykyisellä kotipaikkakunnalla iloa ja haastetta tuovat ihmisten lähtemiset ja tulemiset; ne nostattavat tutun ja turvallisen kotiympäristön ikävän.
Lapset kaipaavat liikkumisen vapautta ja metsää. Nuoret kaipaavat ystäviä, oman kodin tilaa, ulkojäitä ja irtokarkkia. Aikuisina kaipaamme pysyvyyttä, kotisiionia, oman kodin turvaa ja rauhaa, Suomen luontoa, vuodenaikoja ja tärkeitä ihmissuhteita. Tästä ikävästä keskustelemme perheessämme lähes päivittäin.
On kuitenkin turvallista katsoa tuleviin päiviin ja luottaa: ihminen päättää ja Jumala säätää. Tapahtukoon Isä sinun tahtosi.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys