On perjantai-ilta. Istahdan arkiviikon päätteeksi seurasaliin. Mieli on väsynyt – niin tyhjä ja täysi yhtä aikaa. Ei olisi ollut fyysistä voimaa eikä sosiaalista kapasiteettia lähteä seuroihin. Mieli palaa arkiviikon tapahtumiin, kohtaamisiin ja keskusteluihin ystävien kanssa.
Onneksi ennen seurapuhetta lauletaan monta laulua ja virttä ja voin olla omissa ajatuksissani. ”On niin paljon asioita, joita en voi ymmärtää.” Pala nousee kurkkuun. Niin vähän ymmärrän. ”Usein epäilysten usva uskon silmää hämärtää. Avukseni silloin kaipaan taivaallista ystävää.” Sanat kolahtavat juuri minulle, ja kyyneleet alkavat virrata. Otan puhelimen esille ja palaan ystävieni kanssa käytyihin keskusteluihin elämän rakkaudesta ja raskaudesta.
Elämääni sisältyy monenlaisia epäilyksiä, epäilyyn väsymistäkin. Monesta asiasta tiedän ja ymmärrän vähän ja mitä enemmän tiedän, sitä enemmän epäilen. Epäilykset pysäyttävät ja saavat pohtimaan elämää. Ne voivat viedä sitä kohti, mikä on hyvää tai ne voivat johdattaa huonoihin valintoihin. Epäilykset saattavat lisätä tai avata vihan ja pelon lukkoja.
Myös uskomiseen liittyy epäilyä. Kun opetuslapset olivat suljettujen ovien takana, Jeesus tuli heidän keskelleen ja sanoi: ”Rauha teille.” Näinkö itsekin sulkeudun omien epäilysten keskellä lukkojen taakse? Onneksi Jumalan armo yltää sinnekin. Monesti epäily saa hiljenemään ja etsimään uskon voimaa, sitä, että jaksaa katsoa oman mielen ja tahdon yli, luottaa Jumalaan. Se hetki on ihmeellinen, kun epäilys häipyy ja usko kirkastuu. Myös epäilyksen kivussa voi tuntea Jumalan rakkauden. Tästä kirjoitin ystävälleni:
”Pyydän, että Jumala kirkastaisi valollaan vaikeat asiat. Niin, että pelkäisin sitä, mitä on syytä pelätä. Että turvaisin siihen, mihin on hyvä turvata. Etten omin tahdoin rakenna muuria pelolle, vaan luottaisin Jumalan siunauksen ja varjeluksen turvaan. Olisin vahva siinä, missä Jumala minun tahtoo olevan vahva, en siinä missä itse tahdon olla vahva.”
Kaikkein vaikeinta on pysähtyä silloin, kun on syytä nöyrtyä. Olisi helpompaa kiertää ja kaartaa asiaa tai hypätä sen yli. Joskus erehdyn syyttämään toista siitä, mitä itse en pysty kohtaamaan. Oman heikkouden myöntäminen kuitenkin saa näkemään armon, sen rakkauden, joka antaa elämälleni tarkoituksen. Se tekee minut onnelliseksi kivunkin keskellä.
Olen onnellinen tämän rakkauden ja epäilysten keskellä. Onnellinen siitä, että olen tuntenut omalla yksinäisellä paikallani, seuroissa ja työssä, Jumalan armon tuoman rauhan. ”Tämä päivä on ollut ihme. Uskon yhä vahvemmin, että Jumala tätä kaikkea ohjaa, antaa kaiken tapahtua. On levollista ja rauhallista. Luottavainen mieli. Ristin käteni hiljaa ja pyydän, että Jumalan rauha rakentaisi ja lähestyisi, avaisi heikkojen ja vahvojen mielet uskomaan Jumalan hyvyyteen. Minunkin mieleni."
Seuraisäntä ilmoittaa: ”Aloitetaan seurat ja lauletaan virsi 195.” Pienin, yli puolitoistametrinen, kieppuu sylissä. Vanhimmat lapset istuvat samalla tuolirivillä ja laulavat. Olen onnellinen siitä, että he ovat tulleet tämän armopöydän ääreen kuuntelemaan ja pysähtymään. Tässä yhteydessä koen palan taivaallista rauhaa. ”Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon.” (Joh. 14:27.)
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys