On per­jan­tai-il­ta. Is­tah­dan ar­ki­vii­kon päät­teek­si seu­ra­sa­liin. Mie­li on vä­sy­nyt – niin tyh­jä ja täy­si yh­tä ai­kaa. Ei oli­si ol­lut fyy­sis­tä voi­maa ei­kä so­si­aa­lis­ta ka­pa­si­teet­tia läh­teä seu­roi­hin. Mie­li pa­laa ar­ki­vii­kon ta­pah­tu­miin, koh­taa­mi­siin ja kes­kus­te­lui­hin ys­tä­vien kans­sa.

On­nek­si en­nen seu­ra­pu­het­ta lau­le­taan mon­ta lau­lua ja virt­tä ja voin ol­la omis­sa aja­tuk­sis­sa­ni. ”On niin pal­jon asi­oi­ta, joi­ta en voi ym­mär­tää.” Pala nou­see kurk­kuun. Niin vä­hän ym­mär­rän. ”Usein epäi­lys­ten us­va us­kon sil­mää hä­mär­tää. Avuk­se­ni sil­loin kai­paan tai­vaal­lis­ta ys­tä­vää.” Sa­nat ko­lah­ta­vat juu­ri mi­nul­le, ja kyy­ne­leet al­ka­vat vir­ra­ta. Otan pu­he­li­men esil­le ja pa­laan ys­tä­vie­ni kans­sa käy­tyi­hin kes­kus­te­lui­hin elä­män rak­kau­des­ta ja ras­kau­des­ta.

Elä­mää­ni si­säl­tyy mo­nen­lai­sia epäi­lyk­siä, epäi­lyyn vä­sy­mis­tä­kin. Mo­nes­ta asi­as­ta tie­dän ja ym­mär­rän vä­hän ja mitä enem­män tie­dän, sitä enem­män epäi­len. Epäi­lyk­set py­säyt­tä­vät ja saa­vat poh­ti­maan elä­mää. Ne voi­vat vie­dä sitä koh­ti, mikä on hy­vää tai ne voi­vat joh­dat­taa huo­noi­hin va­lin­toi­hin. Epäi­lyk­set saat­ta­vat li­sä­tä tai ava­ta vi­han ja pe­lon luk­ko­ja.

Myös us­ko­mi­seen liit­tyy epäi­lyä. Kun ope­tus­lap­set oli­vat sul­jet­tu­jen ovien ta­ka­na, Jee­sus tuli hei­dän kes­kel­leen ja sa­noi: ”Rau­ha teil­le.” Näin­kö it­se­kin sul­keu­dun omien epäi­lys­ten kes­kel­lä luk­ko­jen taak­se? On­nek­si Ju­ma­lan ar­mo yl­tää sin­ne­kin. Mo­nes­ti epäi­ly saa hil­je­ne­mään ja et­si­mään us­kon voi­maa, sitä, et­tä jak­saa kat­soa oman mie­len ja tah­don yli, luot­taa Ju­ma­laan. Se het­ki on ih­meel­li­nen, kun epäi­lys häi­pyy ja us­ko kir­kas­tuu. Myös epäi­lyk­sen ki­vus­sa voi tun­tea Ju­ma­lan rak­kau­den. Täs­tä kir­joi­tin ys­tä­väl­le­ni:

”Pyy­dän, et­tä Ju­ma­la kir­kas­tai­si va­lol­laan vai­ke­at asi­at. Niin, et­tä pel­käi­sin sitä, mitä on syy­tä pe­lä­tä. Et­tä tur­vai­sin sii­hen, mi­hin on hyvä tur­va­ta. Et­ten omin tah­doin ra­ken­na muu­ria pe­lol­le, vaan luot­tai­sin Ju­ma­lan siu­nauk­sen ja var­je­luk­sen tur­vaan. Oli­sin vah­va sii­nä, mis­sä Ju­ma­la mi­nun tah­too ole­van vah­va, en sii­nä mis­sä it­se tah­don ol­la vah­va.”

Kaik­kein vai­kein­ta on py­säh­tyä sil­loin, kun on syy­tä nöyr­tyä. Oli­si hel­pom­paa kier­tää ja kaar­taa asi­aa tai hy­pä­tä sen yli. Jos­kus ereh­dyn syyt­tä­mään tois­ta sii­tä, mitä it­se en pys­ty koh­taa­maan. Oman heik­kou­den myön­tä­mi­nen kui­ten­kin saa nä­ke­mään ar­mon, sen rak­kau­den, joka an­taa elä­mäl­le­ni tar­koi­tuk­sen. Se te­kee mi­nut on­nel­li­sek­si ki­vun­kin kes­kel­lä.

Olen on­nel­li­nen tä­män rak­kau­den ja epäi­lys­ten kes­kel­lä. On­nel­li­nen sii­tä, et­tä olen tun­te­nut omal­la yk­si­näi­sel­lä pai­kal­la­ni, seu­rois­sa ja työs­sä, Ju­ma­lan ar­mon tuo­man rau­han. ”Tämä päi­vä on ol­lut ih­me. Us­kon yhä vah­vem­min, et­tä Ju­ma­la tätä kaik­kea oh­jaa, an­taa kai­ken ta­pah­tua. On le­vol­lis­ta ja rau­hal­lis­ta. Luot­ta­vai­nen mie­li. Ris­tin kä­te­ni hil­jaa ja pyy­dän, et­tä Ju­ma­lan rau­ha ra­ken­tai­si ja lä­hes­tyi­si, avai­si heik­ko­jen ja vah­vo­jen mie­let us­ko­maan Ju­ma­lan hy­vyy­teen. Mi­nun­kin mie­le­ni."

Seu­rai­sän­tä il­moit­taa: ”Aloi­te­taan seu­rat ja lau­le­taan vir­si 195.” Pie­nin, yli puo­li­tois­ta­met­ri­nen, kiep­puu sy­lis­sä. Van­him­mat lap­set is­tu­vat sa­mal­la tuo­li­ri­vil­lä ja lau­la­vat. Olen on­nel­li­nen sii­tä, et­tä he ovat tul­leet tä­män ar­mo­pöy­dän ää­reen kuun­te­le­maan ja py­säh­ty­mään. Täs­sä yh­tey­des­sä koen pa­lan tai­vaal­lis­ta rau­haa. ”Minä jä­tän teil­le rau­han. Oman rau­ha­ni minä an­nan teil­le, en sel­lais­ta jon­ka maa­il­ma an­taa. Ol­kaa roh­ke­at, äl­kää vai­pu­ko epä­toi­voon.” (Joh. 14:27.)