Avioliittomme on huomenna 20-vuotias. Katselen nuoruudenkotini ikkunasta vihreälle pihamaalle yöttömän yön valossa ja mietin, mitä se on ollut. Puut ovat kasvaneet pihamaalla 20 vuodessa, mutta mitä on tapahtunut minulle ja meille yhdessä? Mikä on meitä hoitanut? Mikä on meitä kantanut?
Hääkutsukortteihimme oli kirjoitettu Raamatun sanat: ”Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä" (1. Joh. 4:19). Tähän Jumalan rakkauden turvaan halusimme turvata silloin, ja sitä turvaa olemme tarvinneet. Se ei ole aina ollut helppoa, synti pyrkii turmelemaan suhdetta Jumalaan ja toiseen ihmiseen. Mutta Jumalan armon muurilaastilla rakkauttamme on rakennettu totuudessa. Omin voimin ei ole menty hetkeäkään, olemme tarvinneet rukousta ja armoa. Jumala on meitä vahvistanut ja siunannut.
Viime aikoina katse on ohjautunut lähelle, itseen ja rakkaimpaan, aviopuolisoon. Olemme kohdanneet kaikkein kipeimmät asiat itsessämme ja suhteessamme. Sen, että rakkautemme väliin on päässyt asioita, jotka ovat rikkoneet. Puutalon, kivitalon ja aitan rakentamisprojektien jälkeen on alkanut kaikkein tärkein rakennusprojekti – yhteisen rakkauden rakentaminen. Rakkautta on aina ollut ja sitä on nytkin, mutta me haluamme nyt keskittyä sen vahvistamiseen. Se on minusta paras hanke, mikä meillä on koskaan ollut.
Olemme keskustelleet elämämme arvopohjasta sekä omasta ja yhteisestä hyvinvoinnista. Olemme enemmän miettineet, mikä meille on tärkeää, ja se on tarkoittanut elämässä myös itselle turhien asioiden tai menojen karsimista. On ollut kiitollista nähdä, miten elämämme on vahvistunut ja yksinkertaistunut. Olemme iloinneet onnesta ja rauhasta.
Tuntuu, että näen nyt omat kipukohtani avioliitossa kirkkaammin kuin ennen. Helpommilta ne eivät silti tunnu. Rakkauteni syvin pohja on se, kun tiedän, että anteeksiantamuksen lähde on vierelläni. Sain tuntea jo ennen avioliittomme solmimista, että puolisoni tuo armoalttarin niin matalalle, että yletän sieltä ammentamaan. Se oli tärkein turva itselleni. Olohuoneemme seinätauluun onkin kirjoitettu rakkaaksi noussut raamatunlause: ”Herra on lähellä niitä, joilla on särkynyt sydän, Hän pelastaa ne, joilla on murtunut mieli" (Ps: 34:19).
Avioliitossa olemme saaneet kasvaa omanmittaisiksi. Vahvoina vahvoiksi ja heikkoina heikoiksi. Posliinihääpäivähetkeen ei ole kertynyt ansioita eikä timanttien kimallusta. Mutta rakkauden hetkien kimallus on pyyteetöntä rakkautta, jossa sanoja suuremmat ovat sydämen teot. Rakkaus elää pienissä hetkissä. Hetkessä, jona toinen kuuntelee ja pysähtyy. Hetkessä, jona työhuoneeseeni tuodaan kotiruokalähetys eikä työpäivän pituudesta moitita vaan tsempataan – voimia sulle! Hetkessä, jona juoksemme ylämäessä ja toisen käsi tarttuu käteeni ja tarjoaa vetoapua. Hetkessä, jona toinen ei jätä yksin eikä lähde kilpailemaan kanssani paremmuudesta.
Erityisen kiitollinen olen siitä, että perheestä on tullut yhteisen rakkautemme kasvimaa ja molemmat tahdomme omilla voimilla ja taidoilla olla vahvistamassa toinen toistamme. On ollut erityisen tärkeää tehdä yhdessä asioita, olipa se sitten yhteinen viikkosiivous tai retki vuoristoon. Erityisen rakasta on ollut se, miten aviopuolisoni puhuu lapsillemme minusta, rakastaen ja kunnioittaen. Olemme kokeneet tärkeäksi avoimuuden lasten kanssa myös vaikeissa asioissa.
Ystävät ovat olleet avioliittomme voima. Erityistä kiitollisuutta tunnen ystävistä, joiden oven olemme voineet avata, olipa mielemme tai heidän mielensä mikä tahansa, onnen kukoistusta tai pettymyksen raivoa. Erityisen rakkaana olen kokenut sen, kun isovanhemmat ovat osoittaneet luottamuksensa ja kunnioituksensa rakastamalla, puuttumatta ja ohjaamatta.
Tätä kirjoittaessani rakkaimpani on tavoittamattomilla kentillä Itämerellä. Mieleni on kiitollinen ja onnellinen siitä rakkaudesta, jota Jumala on minulle antanut elämääni. Olen kiitollinen avioliiton siunauksesta, siitäkin, että puoliso on tukena uskonmatkalla. Olen saanut osakseni kärsivällisyyttä, kunnioitusta, arvostusta ja välittämistä. Tunnen rakkaimpani kannustuksen ja tuen tähänkin hetkeen. Mieleeni nousee rohkaisuksi raamatunlause, joka on myöskin kotimme seinällä perhekuvien keskellä: ”Ole rohkea ja luja, älä pelkää äläkä lannistu. Herra, sinun Jumalasi, on sinun kanssasi kaikilla teilläsi." (Joosua 1:9.)
Tässä kirjoituksessa on ollut nähtävillä kipua. Olen halunnut sitä tuoda esille siksi, että niin usein se peitetään ja siitä vaietaan, minkä tähden on vaikea keskustella ja kasvaa yhdessä eteenpäin.
Kahdenkymmenen vuoden matka on ollut yhteinen taival, mutta myös matka itseeni. Vaikeuksien kohtaaminen on vahvistanut rehellisyyttä, aitoutta ja arvokkuutta. Kipu ja armo ovat kulkeneet matkallamme käsi kädessä, ja luulen, etteivät niitä erota tulevatkaan päivät.
Tänään olen kiitollinen ja onnellinen. Olen onnellisempi kuin koskaan.
”Kaikki virtaa poispäin. Kaikki virtaa pois. Kun saavumme tähän hetkeen pysähdymme, ja katso: kaikki virtaa tähän hetkeen. Mikään ei pois. Joen pintaan heijastuu kaikki. Puut ja pylväät, vuodet, kasvot, kaikki rakkaus tämän hetken. Ja runsaat silmut, kevään suuri valo.” (Lassi Nummi)
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys