"Miksi meidän piti tänne tulla? Oon käyny jo Suviseuroissa. Se riittää mulle."
On perjantai-aamu. Edellisenä yönä olemme tulleet Ranuan opistoseuroihin. Nuori 13-vuotias miehenalku mötköttää hikoilevan asuntovaunun kerrossängyssä, selaa puhelimelta jotain ja ilmaisee rauhalliseen sävyyn tunteitaan. "Lähdetäänkö heti huomen aamulla? En jaksa olla täällä."
Kuuntelen, mutta huomaan ärsyyntyväni. Ymmärrän, että nuori ei tykkää muutoksista ja saattaa ahdistua sosiaalisesta ähkystä, tuttu ja turvallinen riittäisi. Ymmärrys ei silti riitä, kun alan mielessäni jo nuorta ohjaamaan ja moittimaan. Tekisi mieli sanoa: Seuroissa usko vahvistuu. Ole vain rohkea ja tutustu uusiin kavereihin. Kysyn kuitenkin: "Mikä sinulla on? Onko sulla kaikki hyvin?" Nuori murahtaa: "On. Miten niin?"
Huomaan, että nuoren seurahaluttomuus aiheuttaa minussa uskoon liittyvän huolen. Jaksaahan hän uskoa? Puhun itselleni, että nuoren usko ei ole minun kädessäni eikä sen varassa, että kuljetan häntä seuroista seuroihin. Nuorella on omakohtainen usko, ja Pyhä Henki ja hänen omatuntonsa ohjaavat häntä uskontiellä. Minä olen yksi saattaja tällä tiellä, en valvoja. On luotettava. Mutta miten minä nyt osaan olla se turvallinen saattaja matkalla, kun huoli meinaa vallata mielen?
Yritän houkutella nuorta kentälle. "En jaksa. Lähetään kotiin." ärtymykseni kasvaa, ja ajattelen: olkoot. Tiedän, että tuttuja kavereita täällä Ranualla ei nuorella ole paljon, eikä hän niitä kamalasti ympärille kaipaakaan. Mutta voisihan hän edes yrittää tutustua, mietin. Kesällä olen yrittänyt ehdottaa kesäleirejä, mutta tuloksetta.
Muistutan itseäni: Olet aikuinen. Rauhoita mielesi. Pitäisi kuunnella ja iloita, että nuori ilmaisee tunteensa. Voisin kysellä nuorelta, miten hän voisi tsempata itseään, että jaksaa olla seuroissa. Voisin kertoa, että kotiin ei lähdetä tänään eikä vielä huomennakaan, mutta en jaksa. En jaksa, koska luulen, että keskustelu olisi umpikujassa. Ainakin minun osaltani.
Mietin ratkaisuja yhdessä mieheni kanssa. Mitä voisimme tehdä? Nuorta ei kiinnosta olla seuroissa. Yritän hillitä mieleni, etten lähde arvostelemaan ja neuvomaan nuorta. Ehdotan nuorelle, että hän lähtisi meidän kanssa kentälle ja ilmoittautuisi työvuoroon. Sängystä kuuluu: "Ei kiinnosta."
Huokaisen ja pyöritän silmiäni aviopuolisolle. Puoliso osoittaa eleillä, että rauhallisesti nyt vain. Lähdemme vaunusta, puran tunteitani puolisolle ja skenaroin, että nuori lötvättää vaunussa koko seurat, on puhelimella ja syö karkkia.
Kävelemme ilmoitustaululle, jossa on avoimia työvuoroja. Lähetämme ehdotuksia vapaista työvuoroista nuorelle. ”Kling”, tulee vastaus: ”Mitä ihmettä!” Isällä on kärsivällisyyttä. Hän soittaa nuorelle ja ehdottaa, että he lähtisivät yhdessä työvuoroon. Nuori murahtaa ihmetellen, mutta asiasta kiinnostuen: ”Puuron keittoon?”
Isä ottaa ilmoitustaululta kaksi yli 18-vuotiaille tarkoitettua työvuoroa ja menee työhönoton luukulle. ”Voisin suorittaa nämä kaksi työvuoroa nuoreni kanssa. Hän ei ole 18-vuotias, mutta on ahkera ja hänellä on voimaa kuin miehellä. Tarvitsemme yhteistä aikaa pojan kanssa”, hän kertoo. Se sopii. Isä täyttää työvuoroon liittyvät paperit ja toteaa: ”Huomenna on sitten nuoren kanssa aikainen herätys.”
Lähdemme asuntovaunulle. Asuntovaunun oven avatessamme nuori toteaa: ”Tuli joku viesti. Työvuorosta. Mikä tää on?” Viestissä on tullut tarkempia tietoja työvuorosta. Nuori kysyy: ”Tässä lukee, että klo 6.00. Mikä tuo aika on?”
Mieleni herkistyy. Murahteleva rakkauspakkaus ei laita vastaan, vaan kiinnostuu. Silmäkulmani kostuvat, kun tajuan oman mieleni kärsimättömyyden. Isä kertoo työvuorosta ja vahvistaa, että aamulla olisi aikainen nousu puuron keittoon. Jörrykkä ei osoita innostusta eikä vastustelua, mutta toteaa: ”Lähdetään sitten.”
Sydämeni liikahtaa ja sulaa. Erityisesti vaikeissa hetkissä tämä nuoreni pysäyttää ja opettaa minulle elämästä, ihmisestä ja itsestäni.
Keskustelen vielä puolisoni kanssa aamuherätyksestä. Oletamme, että varhainen herääminen ei ole nuorelle helppoa ja aikaa saa varata reilusti.
Puhelin herättää aamulla kello 5.30. Odotan ärtyisyyttä ja neuvotteluja, mutta en kuule mitään muuta kuin veden kiehuntaa ja hiljaista keskustelua. Pian tuoksuu kahvi. Pian asuntovaunun ovi aukeaa ja napsahtaa kiinni. Askelten ääni häviää, ja nukahdan uudestaan.
Puolen päivän jälkeen kaksi hymyilevää talkoolaista saapuu työvuorosta. Puoliso tulee istumaan ulkopenkeille viereeni, ja poika hymyilee tyytyväisenä. Isä on antanut työvuorosta saadut palkkaliput pojalleen. Kysyn: ”Oliko kivaa?” Poika vastaa: ”Oli ihan.” Pyydän nuorelta anteeksi eilistä kärsimättömyyttäni.
Mietin, että omaa lasta ei ole aina helppoa kunnioittaa. Vaikeaa se on silloin, kun haluaisi, että asiat menisivät niin kuin ne itse parhaaksi näkee. Ei ole aina helppoa hyväksyä sitä, jos itselle merkityksellinen asia ei olekaan lapselle tärkeä. Silloinkin on tärkeää muistaa, että lapsi saa olla vapaasti oma persoonansa. Jörrykälläkin on lupa ilmaista: ”Ei kiinnosta.”
Ei lapsen – eikä kenenkään – uskoa mittaa se, haluaako hän kesäseuroihin vai ei. Joku ahdistuu ja väsyy suuresta väkimäärästä ja sosiaalisista kohtaamisista. On tärkeää nähdä ja hyväksyä itsemme ja toisemme sellaisina kuin olemme.
(Kirjoitus on julkaistu nuoren luvalla.)
Kuva: Ranuan opistoseurojen kuvapalvelu
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys