On se kuukauden päivä, jota on aina yhtä vaikea ymmärtää. Niin hämmentävä, että tutkijatkaan eivät ole sille suurempaa selitystä löytäneet. Päivä, jolloin koen, että tunteet kulkevat omaa menoaan ja järki ihmettelee vieressä, mitä tapahtuu ja miksi.
Aamulenkiltä se jo alkaa aivan yllättäen. Varoittamatta. Auringon nousun aikaan juoksen mieheni kanssa tavanomaista aamulenkkiä. Mieli on keveä ja kiitollinen, ja totean miehelleni: ”Tänään olisi kirjoitettava blogi. Kirjoittaisinko kiitollisuudesta ja tästä onnesta?”
Ennen kotia juoksu vaihtuu kävelyyn, ja kuljemme käsi kädessä. Siinä turvassa on helppo kertoa mielen epävarmuudesta ja pelosta. Puoliso kuuntelee ja rohkaisee. Pysähdymme, katsomme toisiamme ja halaamme ennen viimeistä jyrkkää pulssinnostonousua. Puoliso kannustaa vielä olemaan rohkea ja luottamaan pelossa.
Ja siinä hetkessä olotilani yhtäkkiä muuttuu. Ilo on kadonnut. Vedän käteni pois rakkaani kädestä. En puhu mitään. Katson epäilevin silmin juoksukaveriani ja hän ihmetellen minua. Toivon, että hän ymmärtäisi, mitä tapahtui.
ärtymykseni kasvaa, kun hän ei puhu mitään. Huokaisen syvään ja toivon, että toinen sen kuulisi. Syytän mielessäni puolisoani: Väärä sana väärään aikaan, ja onni vaihtui loukkaantumiseksi ja pahaksi mieleksi. Kannustussanat olivatkin liikaa. Sanaton myötäeläminen olisi riittänyt. Sellainen hellä katse tai pehmeä kädenpuristus. Itkettää, mutta en itke. Askeleeni nopeutuvat ja kasvatan välimatkaa.
Katson puhelimesta kelloa. Työt alkavat vartin päästä. Ajattelen, että turha odottaa mitään. Ei synny keskustelua eikä toinen provosoidu, hän ei syytä minua. On vain niin raivostuttavan maltillinen. Pinkaisen juoksuun. Reisiä polttaa, mutta en anna periksi. ärsyyntyminen vain sisuunnuttaa ja adrenaliinin voimalla nousen mäen ylös.
Päivä alkaa päänsäryllä, ja mieli on surkea. Ihmettelen, mistä elämän onnesta aamulla puhuin. Ystävä laittaa viestin loppuun: ”Siunattua päivää.” Kyyneleet vierähtävät poskelle. Pyyhkäisen ne nopeasti. Ajattelen: ei siunaus minulle kuulu, ei tämmöiselle. Olen pettynyt itseeni, olo on kelvoton. Mitä taas tapahtui ja miksi? Vastaan kuitenkin ystävälle: ”Sitä tänään tarvitaan.” Kyyneleet valahtavat uudestaan. En ymmärrä itseäni yhtään, en aamun kiukkuakaan. Tarvitseeko edes?
Laitan viestin rakkaalle: ”Annatko anteeksi?” Kirjoitan vielä perään, mutta pyyhin pois: ”Ei ole pakko antaa anteeksi, jos et jaksa. Tällaiselle.” Työpäivän jälkeen armonalttari on matalalla. Turvalliset käsivarret kietovat riekalaisen mieleni kasaan. Armon ihmeellinen voima pyyhkii yllättävien mielen iskujen yli ja vapauttaa. En ymmärrä itseäni. Kumma kaveri on muuttunut taas rakkaaksi, ärtymyksen pilvien takaa paistaa taas kiitollisuuden valo. "Kuukautiset taitavat olla alkamassa", sanon. ”Kyllä minä arvasin, että on se päivä”, puoliso toteaa ja hymyilee. Selityksiä ei vaadita.
Niin monesti ihmettelen näitä päiviä, joita naisena elämiseen liittyy. Haluan taistella, etten joka kuukausi käyttäytymiselläni hämmentäisi läheisiäni. Ja rukoilen, että onnistunpa taikka en, minua tällaisena rakastettaisiin.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys