Siemailen iltapäiväkahvia kesäkotini takapihalla lounaistuulessa ja auringon paisteessa. On kesän ensimmäinen päivä, mutta se muistuttaa syksystä. Lähtemisestä ja luopumisesta. Tuulessa lentävät ensimmäiset lehdet ja havut, käpyjäkin kumahtelee metsään ja pihalle. On jäähyväisten aika. Rakkaus ja ikävä ovat läsnä yhtä aikaa. Kyyneleet nousevat, vaikka yritän vastustaa. En haluaisi lähteä. Kotipesän suojassa on ollut niin hyvä levähtää ja vahvistua.
Päivä on ollut monentuntoinen pakkaustouhuissa. Vastaanlaittava ja jumittava murrosikäinen on muistuttanut taas kerran omasta riittämättömyydestä. Turmelus sisälläni on kasvanut, ja olen ajatellut – ihan sama! En ole jaksanut ymmärtää sitä, miten muutos tai vain eläminen voi kuohuttaa nuoren mieltä. En ole jaksanut rakastaa aikuisen tavalla. Pidättelen itkua.
Kuulen, miten isä puhuttelee vahvasti ja rakkaasti niskuroivaa lastaan hänen vastustuksestaan huolimatta. Periksiantamatta. Ihmettelen, miten toinen jaksaa kärsivällisesti rakastaa osoittamalla lempeyttä sotatantereella. Samalla kiitän, että hän jaksaa.
Odotan tuomiota itselleni. Mutta käsi koskettaa olkapäätäni ja lohduttava ääni rohkaisee myös minua: ”Rakas, lähteminen on vaikeaa meille jokaiselle. Nyt riittää kun ymmärtää ja rakastaa.”
Mutta kun tunnen, etten jaksa. Olen tyhjä. On oikutteleva nuori ja turmeltunut vanhempi. Minunko pitäisi ensin nöyrtyä? Ylpeyteni ei anna periksi.
Sitten poskiani pitkin virtaavat kyyneleet – lähdön, kärsimättömyyden ja kiitoksen kyyneleet. Annan luvan väsymykselle ja heikkoudelle. Ei tarvitse ehkä jaksaa eikä ymmärtää enempää.
Pyytämättä siunaavat kädet sulkevat suojelukseen. Armo tuo lohdun ja antaa voiman sopia nuoren kanssa.
Paljon myöhemmin, syyspäivänä, katson huojuvia männynlatvoja ja mietin armon ihmeellistä voimaa ja kesän kohtaamisten hetkiä, joissa paljain jaloin kuljettua matkaa on jaettu.
Tuuli tuo kesämuiston kohtaamisesta, joka sivustakatsojana kosketti. Hetki, jossa kaksi miestä katsoo avoimin haavoin ja rohkean väkevinä elämää ja sen historiaa. Hiljennyn. Siinä he seisovat ja tuntevat elämän kivun itsessään ja läheisissään. Kuuntelen heikkoudessa väkevien puhetta elämästä ja liikutun. Kyynel vierähtää poskelle.
Kahvi on jäähtynyt kupissa, ja hätkähdän, kun käpy kumahtaa melkein päähäni. Armo, avoimuus ja lempeys ovat vahvistaneet uskoa. Syksy saa tulla.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys