Se hetki, kun katse ja matka kääntyvät kohti pohjoista taivasta, on pyhä. Siinä hetkessä kimaltavat kiitollisuuden kyyneleet ja ylistys Jumalan suuresta rakkaudesta.
Matka on jo pysähdys. Matkalla todeksi nousevat elämän suuret elementit – maa ja taivas. Hetkeksi elämä pysähtyy niihin. Kaikki muut menettävät merkityksensä. Sitten tulee aika, mennyt ja tuleva, ja hetki, jossa mieli avautuu vastaanottamaan hyvää ja karsimaan turhaa.
Maisemat vaihtelevat ja oma näköalani seilailee menneisiin ja tuleviin päiviin. Matkalla kaikki tulee lähelle, ja samalla saan katsoa kaikkea kauempaa, eikä ajankululla ole merkitystä. Siinä hetkessä saa tunteen omasta ainutlaatuisuudestaan tämän kaikkea yhdistävän taivaan alla ja juhlavuotta elävän kotimaan kamaralla. Jumalan suuri rakkaus koskettaa – tämä kahdenkeskinen matka on lahjaa taivasmatkaa varten.
Ajomatka on puhdistava, rakentava ja vapauttava. Matkan päämäärää on pohjoinen ja suunta sen mukainen. Rovaniemellä katsomme sääennustuksia ja valitsemme länsirajan tien. Molempien sydän vetää tuntureiden hiljaisuuteen.
Matkalla on aikaa itselle ja toiselle, omille ajatuksille ja toisen ajatuksille. Nappasin lähtiessämme kirjahyllystä elämänpsykologisen kirjan, jota yhteisestä toiveestamme luen ääneen. Keskustelemme sisällöstä intensiivisesti. Huikaisevaa, miten kiinnostunut toinen on siitä, mitä ajattelen.
Keskustelumme on kutkuttavan lennokasta, mutta väliin myös taistelevaa. Puhumme rakkaudesta, mikä ei vain myönny ja suostu, vaan uskaltaa vahvasti ja myönteisesti sanoa ei. Väliin puheemme on äkäpökköilyä kunnioituksella ja lujuudella. Väliin sanat piirtävät elettyä matkaa ja rakentavat siltaa koskipaikkojen yli.
Pysähdymme myös hetkiin, joissa sanat eivät ole aiemmin tavoittaneet toisia. Siinä sitten nauramme ohikiihdytettyjen hetkien iloja kuin lintuja, joita tuuli puhaltaa pilvistä taivaalle. Matkalla tunturien maahan tajuan voimakkaasti, että olen saanut niin paljon elämältä suostumalla vastaanottamaan kaiken, kivun ja ilon.
Perille saavumme yömyöhään täydelliseen hetkeen. Pohjoisen taivaan alla tuntee vain kiitollisuuden olemassaolosta. Siitä, että voi olla yksi osa tätä luomakuntaa. Lapin kesä on täydellinen. Oi, yötön yö! Se saa mielen lumoihin, kun aurinko leikittää valollaan pilviä ja yö valvoo.
Taivas maalautuu uuteen maalaukseen yhä uudestaan, ja yhtäkkiä tunturin laen päällä lepää siunauksen valokehä. Yötaivaan kauneus on polttavaa, se hämärtää ajan ja ikuisuuden rajan. Yö ja päivä saattavat toisiaan, mutta eivät jätä.
Käsivarren luonto on kuin lapsi, puhdas ja viaton. Kun itsekkään ihmisen tekoja ei näy, vaan Jumalan luoma erämaa, pyhyyden hetki tulee lähelle. Niin lähelle, ettei uskalla sitä ihmismielen ajatuksilla rikkoa. Se hetki on peloton, se hetki on ajaton, se hetki vie lähelle lupauksen maata.
Aamun uneliaisuudessa keitämme pannukahvit. Jätämme kahvin tasoittumaan siksi aikaa, kun pulahdamme hyiseen Kilpisjärveen. Huikaisevaa! En vertaa, mutta sanonpa kuitenkin, että Välimeri on Välimeri, mutta Kilpisjärvi on käsivarren elämän heijastus. Sen rannalla mietin, voiko kilvoitus olla hivenen keveämpää tämän rannalla kuin muualla. Mutta samassa muistan opetuslasten väsymisen ja epäröinnin Genesaretinjärvellä.
Aamukahvien jälkeen lähdemme päiväreput selässämme kolmen valtakunnan rajalle. Tunturien rinteillä matkatessa taivas tuntuu olevan lähempänä kuin koskaan. Kyllä tämä on isänmaa. Niin kaunis ja kallis!
Oi, tunturipolku! Luonnonpuistossa kuljemme merkittyä polkua pitkin, ja tavoitteena on kolmen valtakunnan raja. Helppoa, kun ei tarvitse miettiä, mitä tahtoo ja minne tahtoo. Seurataan vain polun merkkejä.
Tunturin rinteitä kulkiessani pilvet vaeltavat ja repeilevät Norjan vuorien yllä. Hyppelen kiveltä kivelle ja pysähdyn kuuntelemaan näkymättömien purojen säveliä rinteellä lepäävien kivien alta.
Jumalan siunaavien käsien rauha ei ole muuttunut. Ristikin on sama, mutta uskollisuus siihen, mikä ei muutu on vahvempi kuin eilen. Polun reunalla kukkiva vaatimaton sielikkö saa nöyrtymään kohti maata ja uskomaan, että kylmästä tuiverruksestakin voi selvitä. Yksikään polun reunalla kukkivista tai kasvavista ei vaadi mitään, vaan jokainen muistuttaa kiitoksesta taivasta kohti. On helppo rakastaa.
Tunturin huipulla tuuli tarttuu pään suojaksi vedettyyn huppuun ja lerputtaa sitä purjekankaan tavoin. Siinä hetkessä nautin erityisesti kauas kantavista näköaloista ja nousun poltteesta jaloissani. Tuulen tuiverruksessa mieli vapautuu turhista ja näköala kiinnittyy päämäärää kohti.
Oi, lemmikin sinikatse vaivaiskoivujen pensaikossa! Voiko olla kauniimpaa kuin vaivaiskoivun pitsilehdet! Lemmikkien lempeä ja avoimen luottavainen katse saa matkalaisen uskon vahvistumaan. Karun maan voima on kalkkikerroksessa kovan kuoren alla. Niin on väliin ihmiselläkin. Juron, totisen ja vakavan ihmiskuoren alla sykkii lempeä ja rakastava sydän.
Loppumatkan talsimme Norjan ja Suomen raja-aidan reunaa. Valtakuntien raja on selvä ja se huokuu rauhaa. Mieli herää uutiskuviin Afganistanista, Syyriasta ja Irakista. Rukous täyttää mielen niiden lähimmäisten puolesta, jotka kärsivät ja tuntevat pelkoa sodan keskellä.
Taas pysähdyn miettimään sitä, miten itse voisin antaa pienen osan siitä hyvästä, jota olen saanut. Miten itse voisin olla rakentamassa rauhaa ja lisäämässä rakkautta? Käännän katseeni Hyvään Jumalaan ja pyydän: ”Anna minun pysyä sinun valtakunnassasi ja anna säilyttää omantunnon rauha. Anna uskon voiman lohduttaa ja rakentaa, tuoda valo pimeän keskelle.”
Saavumme perille iltayöstä. Vaelluksen tomut huuhdotaan Kilpisjärven raikkaisiin aaltoihin. Yöttömän yön valo kirkastaa päivän ajatukset ja vaelluksen vahvistavan voiman tulevien päivien siunaukseksi. Rauha pysähtyä, kohdata luonto ja lähellä kulkeva ihminen sellaisenaan tuntuu puhuttelevalta.
Tunturipolun tuoksut vaatteissani kannan pitkälle syksyyn. Piilotan suopursun ja hillanlehden takkini taskuun. Ja sitten talvella nuuhkutan ja ikävöin, lennän hetkeksi tunturipolkujen syliin, kun tulee oikein ikävä. Se matka tuntureilla, pohjoisen taivaan alla, oli pala taivasta, niin siunattu matka se oli!
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys