Läh­dim­me mie­he­ni kans­sa il­ta­va­el­luk­sel­le sa­teen vir­voit­ta­mil­le vih­reil­le kuk­ku­loil­le. Ko­ti­kau­pun­kim­me ja Mi­jak­sen vuor­ten vä­lis­sä on kum­pui­le­vaa maas­toa, jos­sa vil­jel­lään, lai­dun­ne­taan ja ul­koil­laan. Il­ta-au­rin­ko kuul­si edes­sä avau­tu­van vuo­ris­ton ta­kaa. Ka­pea pol­ku joh­ti pie­nen kuk­ku­lan la­el­le. Au­rin­gon­las­kun suun­taan avau­tui kau­nis niit­ty­mai­se­ma, maa­lais­ta­lo­jen pi­ha­pii­rit ja puu­tar­hat sekä olii­vi- ja vii­ku­na­puu­vil­jel­mät. Nou­sim­me pol­kua ylös verk­kai­ses­ti aja­tuk­sis­sam­me, käsi kä­des­sä.

Mie­he­ni huo­ma­si jon­kin mat­kan pääs­sä edes­säm­me lam­paan. Se oli yk­sin. Mui­ta lam­pai­ta ei nä­ky­nyt. Ajat­te­lin, et­tä se on ek­sy­nyt lau­mas­ta tai lou­kan­nut it­sen­sä. Nou­sim­me yhä pol­kua, mut­ta jäin kat­seel­la­ni seu­raa­maan lam­mas­ta. Py­säh­dyim­me kuk­ku­lan la­el­le.

Kuu­lim­me kel­lo­jen ki­li­nää ja mää­ki­mis­tä. Ja huo­ma­sim­me, et­tä au­rin­gon­las­kun suun­nas­sa, alem­pa­na vih­re­äl­lä nii­tyl­lä olii­vi­pui­den suo­jis­sa oli suu­ri lam­mas­lau­ma. Näky oli pu­hut­te­le­va. Aja­tuk­se­ni ja huo­mi­o­ni kes­kit­tyi kui­ten­kin lam­paa­seen, joka oli eril­lään muis­ta, yk­sin. Seu­ra­sin yhä kat­seel­la­ni sitä, ja huo­ma­sin, et­tä se on­tui. Ajat­te­lin, et­tä lam­mas kuu­li ja näki lau­man, mut­ta ei ky­en­nyt pa­laa­maan sen suo­jiin.

Ih­met­te­lim­me ja lii­ku­tuim­me nä­ke­mäs­täm­me. Lam­mas­lau­ma, kuin Ju­ma­lan seu­ra­kun­ta. ”Ja tuo olen minä”, mie­he­ni sa­noi ja näyt­ti on­tu­vaa lam­mas­ta. Yk­si­näi­nen lam­mas sei­sah­tui ja kat­soi lau­maa. Se yrit­ti nil­kut­ta­en ede­tä lau­man suun­taan. Mat­ka oli tus­kai­sen nä­köis­tä.

Py­säh­dyim­me miet­ti­mään us­kon­kil­voi­tus­ta. Poh­dim­me, et­tä tuon lam­paan ti­lan­ne on tut­tu. Kun tu­lee syn­ti­haa­vo­ja, kuu­luu kut­su tul­la lä­hel­le Pai­men­ta, mut­ta vai­vat pai­na­vat, kul­ke­mi­nen ei tun­nu on­nis­tu­van. Kui­ten­kin on halu omis­taa rau­haa, iloa ja va­paut­ta. Tu­lee tar­ve ky­syä, saan­han vie­lä us­koa.

Pian au­rin­ko pai­nui vuor­ten taak­se, ja näim­me lam­pai­den jou­kos­sa pai­me­nen, joka ko­ko­si lam­pai­ta tii­vii­seen ryh­mään, oli­han tu­los­sa pi­meä. Kat­se­lim­me ta­pah­tu­maa kuin oli­sim­me seu­ran­neet Raa­ma­tun ker­to­mus­ta Hy­väs­tä Pai­me­nes­ta. Koot­tu­aan lau­man­sa pai­men jät­ti sen ja läh­ti mää­rä­tie­toi­ses­ti et­si­mään yk­sin jää­nyt­tä, ka­don­nut­ta lam­mas­ta. Pai­men kul­ki sau­vaan­sa no­ja­ten rin­teel­lä yk­si­näi­sen lam­paan luo. Hän ku­mar­tui lem­pe­äs­ti lam­paan puo­leen ja saat­toi kär­si­väl­li­ses­ti on­tu­van ja hei­kon lam­paan ta­kai­sin lau­maan­sa. Osa lau­man lam­pais­ta tuli vas­taan pai­men­ta ja nil­kut­ta­vaa lam­mas­ta, ja yh­des­sä koko lau­ma siir­tyi lam­mas­tar­han suo­jiin tur­vaan pi­me­äl­tä ja pe­doil­ta.

Sei­soim­me käsi kä­des­sä ja kuun­te­lim­me lam­mas­lau­man ää­niä hä­mär­ty­väs­sä il­las­sa. Olim­me saa­neet elää to­dek­si Raa­ma­tun ver­tauk­sen Hy­väs­tä Pai­me­nes­ta. Ju­ma­la oli sen avul­la vah­vis­ta­nut us­ko­am­me. Hy­vän Pai­me­nen kut­su­va ää­ni oli läs­nä. Siu­na­sim­me toi­si­am­me. Mie­lee­ni nou­si muis­tu­tus – äl­kää an­ta­ko päi­vän las­kea vi­han­ne yl­le. Ju­ma­la pu­hut­te­li omi­aan. Evan­ke­liu­min tur­vaan ja suo­jaan oli hyvä jää­dä.