Miksihän kirjoitan aiheesta, josta tiedän vähän ja jossa olen huono?
”Isä rakas, anna voimaa luottaa anteeksiannon voimaan, niin että rakkaudella rakentaisimme sitä, minkä olet lahjaksi meille antanut.”
”Isä, anna luottamusta ja uskoa vaikean sairauden keskellä.”
”Isä, anna uskon valosi loistaa niin, että läheiseni käsittäisivät parannuksen armon.”
– Isä, sinä näet kaikkien meidän sydämiin. Tapahtukoon sinun tahtosi.
Suviseuroissa esirukouspyynnöt pysäyttävät ja liikuttavat. Esirukouksessa sydän nostaa Jumalalle kaikkein kipeimmät toiveet. Esirukousten alla unohtuvat omat murheet tai ne tulevat vielä lähemmäksi. Oma huokaus ja pyyntö lähtee helposti pyyntöjen mukana Jumalalle. Virret ja Siionin laulut pukevat usein syvimmät pyynnöt ja kiitoksen rukouslauluun. Joskus voi tuntea, että Jumala on rukouksessa aivan läsnä.
Erään joulun alla tunsin voimakkaasti esirukouspyynnön, jonka lapsi toivoi ainoana joululahjanaan. Tämä toive oli, että vanhempien kriisiin löytyisi rakkaus ja sovinto. Pyyntö itsessään toi jo kappaleen taivasta maan päälle ja sulatti sydämiä. Rukous kuultiin, ja siitä lahjasta on kiitetty ja riemuittu.
Rukous on kääntymistä Jumalan puoleen. Rukoukseen ei tarvita erityisiä sanoja tai asentoja. Rukouksessa ei tarvitse pelätä, ettei tule ymmärretyksi. Se voi olla kuin jutustelua ystävälle. Rukous voi olla pelkkä huokaus, johon sanoja ei löydy. Kipu voi olla niin lähellä, ettei tiedä mitä tehdä. Ei tiedä, mitä pyytää. Ei tiedä, mikä itselle on hyvää. Jää vain hiljaisuus ja rukous. Siihen on hyvä jäädä, sillä rukous pitää nöyränä ja tien Isän luokse auki.
Ihmissuhteissa anteeksiantamus puhdistaa vihasta ja vääryydestä, mutta sen jälkeen voidaan tarvita hiljaista rukousta, jotta vahvistuisi se, mikä on särkynyt. Toinen voi tarvita aikaa ja tilaa sekä oman kasvun rauhaa. Välille ei ehkä löydy sanoja, ei tekoja, ei askelta. Jää vain hiljainen pyyntö, rukous taivaallisen Isän puoleen, että saisi oikeaa mieltä ja viisautta. Se voi vaatia kärsivällistä odotusta, aikaa kuulostella Jumalan tahtoa ja lähimmäisen mieltä. Joskus jonkun lähimmäisen läsnäolo voi nostaa kipeät muistot pintaan ja tarvitaan etäisyyttä. Silloinkin on hyvä luottaa siihen, että Jumalan hyvyys ohjaa oikeaan.
Koen olevani huono rukoilija. Rukousta olen oppinut läheisiltä ystäviltäni, jotka ovat kulkeneet rinnallani vaikeissa ja iloisissa asioissa. Rukoukseni ovat huokaisuja, hiljaista kiitosta, ahdistuksessa pakahtunutta Jumalan avun pyytämistä. Kiitosrukouksessa ei ole aina sanoja, nousee vain kyyneleet. Kun ystävä epätoivoisella hetkellä sanoo, että jään sinua rukouksissa kantamaan, tuntuu, että kuormani on purettu vahvempiin käsiin. Se on enemmän kuin tsemppipeukutus, koska siinä jäädään myös Taivaan Isän tahdon varaan.
Olen tuntenut myös, että ajalliset haasteet tuovat lähemmäksi Jumalaa. Kun omat taidot tuntuvat vähäisiltä, on luotettava suurempaan. Joskus, kun omat sanani ja ymmärrykseni ovat loppuneet, olen jäänyt hiljaiseen rukoukseen ja leiponut pullaa perheelleni tai ystävälleni. Pulla on tosi vähäinen ele, mutta voin kiittää sillä ystävyydestä. Joskus pullaan on kätketty rukous siitä, että jonain päivänä voisimme kohdata siinä, mikä on molempia koskettanut. Mutta älkää nyt käsittäkö väärin –useimmiten leivon pullaa ihan vain siksi, kun se on niin hyvää.
Olen huomannut, että rukous nousee helposti luonnossa. Erään kerran pääsin puolisoni kanssa kahdestaan vaellukselle Almendran vuoristoon. Olin kaivannut jo pitkään luonnon vahvistavaa kokemusta. Aamuvarhaisella kylmässä laaksossa rikkirepivät tunteet puskivat sisältä ulos. Pyysin saada kulkea yksin. Palelsi, ja pyyhin kyyneleitä sormikkaisiini. Varpaat olivat kylmät ja askel kankea. Monien epäilysten keskellä tuntui, ettei jaksa. Pyyntöjä lähti Isän puoleen. Tulimme risteykseen ja mietimme suuntaa. Mieli oli vielä kankea valitsemaan kolmesta reittivaihtoehdosta. Valitaanko helpoin ja lyhin, tuttu ja turvallinen vai tuntematon ja vaativin. Valitsimme tuntemattoman reitin, joka osoittautui osin merkitsemättömäksi ja poluttomaksi taipaleeksi.
Yksin en jaksanut enää, jatkoimme yhdessä, mutta hiljaa. Aurinko alkoi paikoin lämmittämään, ja vaativa nousu poltti jalkoja. Kun saavuimme laaksosta vuoren puuttomille rinteille, askel tuntui entistä raskaammalta, mutta jotain oli jätetty taakse. Pysähdyimme, katsoimme toisiamme. Lohdutimme ja siunasimme. Aurinko lämmitti, ja kiitoslaulu oli kirkas. Ei tarvittu juuri sanoja, rukoukseen oli vastattu. Taivas oli lähempänä kuin koskaan aikaisemmin. Mielen täytti Daavidin psalmin sanat: ”Sinä pystytit vuoret voimallasi, sinun on valta ja väkevyys.” Polun viittoja ei löytynyt, mutta loppumatkaa ohjasi väkevä luottamus ja usko. Auringonlaskun kullatessa maisemaa pääsimme perille. Kiitollisina. Isä oli kuullut rukoukset.
Taivaan Isän huolenpito on arvokkainta, mitä on. Tärkeää on myös se, että uskaltaa nöyrtyä, tutkia itseään ja toimintatapojaan. Joskus Jumalan suunnitelmat voivat olla kätkettyinä lähimmäisten konkreettisiin neuvoihin arjen asioissa.
En rukoile Jumalalta valmiita vastauksia, vaan sitä, että hän pitäisi sydämeni auki kysymyksille. Niin, että en vain jäisi paikalleen, koska olen niin päättänyt. Ja että en vain lähtisi, koska sitä itse haluan. Olen rukoillut, että Jumala minua ohjaisi oikeiden kysymysten äärelle. Niiden kysymysten, joiden äärellä saan turvautua Isän voimaan, Isän tahtoon ja varjelukseen.
Tänäänkin on hyvä jäädä siihen turvaan, että minua kannetaan rukouksin käsivarsin. Ja siihen, että aina kuulisin sydämessäni kysymyksen "haluatko uskoa" ja jaksaisin vastata "haluan".
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys