Olen viettänyt elämäni aikana viisikymmentäkuusi isänpäivää. Tämän vuoden isänpäivä oli erilainen kuin aiemmat. Onnittelulaulujen, sukkien tai ristikkolehtien viemisen sijasta sytytimme haudalle kynttilät. Hautausmaa oli kaunis. Illan pimeyden keskellä tuikkivat lukuisat kynttilän liekit. Niiden kirkkaus kertoi siitä lämmöstä, jolla omaiset ovat läheisiään tänäkin isänpäivänä muistaneet.
Sanotaan, että jokainen isä on päivänsä ansainnut. Näin se varmasti on. Ajattelen myös, että jokainen lapsi on isänpäivänsä ansainnut. Kuitenkaan kyseinen päivä ei aina toteudu halutulla tavalla.
On isiä, jotka ovat sairaalassa, eivätkä voi jakaa lasten iloa ja riemua kotisängyssä aamuherätystä odotellen. Jotkut isistä ovat työmatkalla ja onnittelut vaihdetaan puhelimessa, jos työkiireet antavat myöten. On myös isiä, joiden käytös on arvaamatonta päihteiden, väkivallan tai sairauden vuoksi. Sellaisissa perheissä ei välttämättä aina tiedä, mitä isänpäivä tuo tullessaan.
Meidän perheessä ei isänpäiväkorttien ja pienten lahjojen tekeminen ollut aina yhtä juhlaa. Isä oli muuttanut kotoa, eikä isänpäivän viettotavoissa ollut mitään säännöllisyyttä. Monina vuosina lapset eivät edes tavanneet isäänsä kovin usein. Muistamisen lähettäminen postissa ei tuntunut lapsista kovin hyvältä vaihtoehdolta.
Kun lapset olivat koulussa, varsinkin alaluokilla, isänpäiväaskarteluilla oli suuri merkitys ja sitä varten valmistauduttiin huolellisesti. Eräänä vuonna yksi lapsistani tuli kotiin ja esitteli innostuneena korttejaan. Hän oli tehnyt kaksi korttia. Toinen korteista oli osoitettu isälle ja toinen papalle. Opettaja oli ilmoittanut, että jokainen voi halutessaan tehdä kortin myös jollekin muulle kuin isälle, esimerkiksi papalle, joka myös viettää isänpäivää. Opettaja huomioi hienotunteisesti myös lapset, joilla ei syystä tai toisesta ollut mahdollisuutta antaa korttia omalle isälleen.
Aivan kuten jokaisen perheen isänpäivät ovat hieman erilaisia, myös isät eroavat toisistaan. Jokainen isä kasvaa vanhemmuuteen perheensä keskellä, kuitenkin kantaen omia luonteenpiirteitään ja ominaisuuksiaan mukanaan. Myös ympäröivä yhteiskunta vaatimuksineen ja odotuksineen antaa oman panoksensa vanhemmuuden kasvuprosessiin.
Vanhemmaksi kasvaminen vaatii aina aikaa. Juuri kun alkaa jotain oppimaan, lapset ovat jo seuraavassa kasvuvaiheessa ja tarvitsevat erilaista vanhempaa. Aika kuluu nopeasti, vaikkei se aina siltä tunnu. Lapset ovat hyvin pian aikuisia ja muuttavat pois kotoa. On taas opittava uusi vanhemmuuden muoto – aikuisten lasten vanhemmuus.
On lohdullista, että niin omaan kasvamiseen kuin lastenkin kasvattamiseen on löydettävissä hyviä oppaita ja auttajia. Anteeksiantamus, rakkaus ja armollisuus tasoittavat yhteistä matkaa. Käyttäkäämme niitä, myös itseämme kohtaan.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys